Kommentti: Italia ei ole edes yrittänyt saada talouttaan kuntoon – Suomen vaalikamppailijoidenkin on mietittävä, pelastetaanko maa jättilainalla vai näytetäänkö ovea

Haastattelin vuonna 1996 Saksan valtiovarainministeri Theo Waigelia. Hän oli joutunut kovaan ryöpytykseen epäiltyään, ettei leväperäinen Italia kelpaa euroalueen jäseneksi.

Waigel tyytyi siinä vaiheessa toistelemaan suomalaiselle toimittajalle, että velka- ja vajekriteerit eivät jousta.

Päätös oli jo kuitenkin tehty. Liittokansleri Helmut Kohl antoi korvatillikan valtiovarainministerilleen, ja korosti, että EU:n perustajajäsenen on itsestäänselvästi oltava mukana talous- ja rahaliitossa.

Tuolloin muuten moni markkina-asiantuntija epäili myös vakavasti, voidaanko Suomi ottaa mukaan. Meitä pidettiin devalvaatiojonglööreinä. Sittemmin näkemykset muuttuivat. Suomesta tuli euroluokan priimus.

Italia ei ole edes yrittänyt

Tänään näyttää yhä selvemmältä, että Italian kanssa tehtiin virhe. Kiitos Kohlin.

EU:n kolmanneksi suurin kansantalous ei ole kertaakaan vakavasti edes yrittänyt uudistaa valtionhallintoaan, sosiaalivakuutusjärjestelmäänsä tai työlakejaan globaalin talouden edellyttämään kuosiin.

Entinen EU-komissaari Mario Monti yritti pääministerinä, mutta aika loppui kesken. Nykyinen populistihallitus yrmii nyt aktiivisesti pirstaleiksi senkin vähän, minkä Monti esimerkiksi eläkejärjestelmän virtaviivaistamisessa sai aikaan.

Italiaa viime vuosikymmeninä pisimpään hallinnut bungabungapäällikkö Silvio Berlusconi keskittyi hänkin lähinnä venkoilemaan. Rooman nykyisiin hallitusherroihin verrattuna Berlusconi oli kuitenkin suorastaan kuuliainen. Tai ainakin ajoittain näytteli sellaista taitavasti.

Populistit eivät taivu

Populistiliike Viiden Tähden ja oikeistoradikaalin Legan muodostama koalitio ei ilmeisesti aio antaa piiruakaan periksi budjettiväännössä, jota se nyt käy EU:n komission kanssa.

Roomasta on lähtenyt Brysseliin syynättäväksi budjettiesitys, jossa ensi vuoden alijäämä on 2,4 prosenttia kansantuotteesta. Vuonna 2020 sen luvataan laskevan hieman, mutta vuonna 2021 ollaan taas 2,4 prosentissa.

Sinänsä luku olisi maltillinen, jos Italian julkinen velka ei olisi 132 prosenttia kansantuotteesta. Italian valtiovarainministeri Giovanni Tria vakuuttaa, että alijäämästä huolimatta velka sulaa. Tämä lupaus perustuu oletukseen, että hallituksen panostusten ansiosta maan talous kääntyy reippaaseen kasvuun.

Oletus on todennäköisesti väärä ja siksi asetelma on kriittinen.

Luottoluokittajien ratkaisua odotetaan

Kuluvan kuun lopussa luottoluokituslaitokset perkaavat Italian tilanteen. Maan joukkolainat ovat vain parin pykälän päässä roskalainaluokituksesta. Jos ne putoavat pohjasakkaan, pankit aloittavat lainojen ulosmyynnin ja korot pomppaavat kohti taivasta. Tästä myllytyksestä Italia ei selviä omin avuin.

EU:n komissio kantaa osavastuun, ison sellaisen, jos pakka hajoaa.

Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker ja talouskomissaari Pierre Moscovici ovat liian usein taipuneet Italian kanssa joustoihin. On ollut maanjäristystä ja pakolaiskriisiä, jotka ovat edellyttäneet investointeja. Italialle on komission mukaan pitänyt antaa lisäaikaa uudistusten toteuttamiseen.

Aikaa on kulunut, mutta uudistuksia odotetaan edelleen. Nyt on seinä vastassa, koska Rooman hallituksella ei ole aikomustakaan toteuttaa luvattuja reformeja. Pikemminkin päinvastoin. Jo tehtyjä vedetään takaisin.

Komissio on voimaton

Komissio voi uhitella ja lähettää Italian budjetin takaisin korjattavaksi. Se tuskin kuitenkaan auttaa mitään.

Viiden tähden Luigi di Maio ja Legan Matteo Salvini ovat ilmoittaneet ”trumpilaisessa” hengessä olevansa vastuussa äänestäjille ei komissiolle eikä markkinoille.

Jos syöksykierre Italiassa alkaa, EU ja euroalue ovat vakavan paikan edessä.

Nykyiset pelastusmekanismit ovat liian heikkoja nostamaan 2200 miljardin velan kanssa painivaa saapasmaata jaloilleen. Pahimmassa tapauksessa Rooman hallitus saattaa tarvita useiden satojen miljardien hätälainan vastuidensa hoitamiseksi.

Sonta tulee myös suomalaiseen tuulettimeen

Tämä sonta lentää myös Suomen hallituksen ja eduskunnan tuulettimeen ehkä jo ennen vaaleja ja viimeistään niiden jälkeen. On mielenkiintoista kuulla, kuka vaalikarjan paimentaja pääsee ensimmäisenä sanomaan, että tukea ei Italialle heru.

Ja entä sitten? Onko parempi, että Italialle näytetään euroalueen ovea? Pitääkö maa palauttaa liira-aikaan ennen kuin euro muuttuu liiran kaltaiseksi vanukasvaluutaksi? Mitä tästä historiallisesta ratkaisusta seuraisi ja miten siihen pitäisi valmistautua?

Nämä kysymykset pitää nostaa pöydälle tulevissa vaalilänkätyksissä, jos Italian kaaosta ei sitä ennen saada hallintaan.