Kolme viikkoa ilman somea: Näin elämässä muuttui kaikki ja ei mikään – lipsahdatko sinäkin aivottomaan ahmintamoodiin?

Kesälomamatkan ajaksi tein sen, mikä nykyisin kuuluu kunnon irtiottoon: jätin somet kotiin.

Nettiroikunta vie arjessa jatkuvasti tilaa kaikelta muulta. Samassa talutushihnassa ovat lapset, nuoret ja nelikymppiset. Tuntuu, että joka toinen voivottelee ruutuaikaansa. 

Kun Instagramissa on hulahtanut tunti, aivojen takaosassa pieni ääni muistuttaa, että aikaa pitäisi käyttää fiksummin. Paremmin.

Luoda itse jotakin uutta sen sijaan, että vain kuluttaa, ahmii muiden tuotoksia suu mollollaan.

Ruutuaikani ennen lomaa on kaksi tuntia lähes joka päivä. Eikä tuon ajan käyttäminen ole mitenkään hankalaa – ykis jakso draamasarjaa, Instagram auki ja siinä se.

Sovellukset on suunniteltu koukuttamaan meidät. Totta kai ne toimivat. Tabletti sovelluksineen jääköön siis lomamatkan ajaksi kokonaan kotiin. 

Irtaudun myös mobiilidatasta, ja olen kolme viikkoa wifien varassa.

Lue myös: Jos luppoaikaa on 30 sekuntia, käsi hakeutuu jo räpläämään puhelinta – tämän se tekee aivoille: "Lopulta ei ole enää..."

Moderni irtiotto, eli miten sujuu kolme viikkoa ilman Instagramia

Ensimmäisellä viikolla kaikki on oivasti: loma on alussa, kaikki on jännittävää ja mukavaa eivätkä aivot kaipaa harhautuksia. Mutta sitten, sitten...

Yhtäkkiä tyhjät hetket aamulla ja illalla kaipaavat täytettä. Kun kumppani katsoo päivän retkireittiä puhelimestaan, minun kuuluisi keskittyä vain kahvin juomiseen, leivän voitelemiseen. Yhteen asiaan kerrallaan. 

Silti mieli kurottelee kohti jotakin. Anna jotakin. Jotakin kivaa. Sellaista, johon voi helposti panna vartin ennen päivän toimia. 

Nyt olisi tilaisuus vaikkapa kirjoittaa tai piirtää. Vaan ei: alan aamuisin pelata puhelimellani pasianssia. Ja sitä timanttipeliä, jossa yhdistetään kolme samanlaista mahdollisimman nopeasti. Ohimennen näpyttelen läpi myös Duolingoa.

Olen pirstonut keskittymiskykyni vuosien varrella niin tehokkaasti, että vilkaisen tyhjänä hetkenä jopa iPhonen askelmittaria. Lopetin askelten mittaamisen jo 2020 ja nykyisin karsastan kyttäyssovelluksia. 

Huvittavaa, että en halua olla askelmittarin orja, mutta entäpä somen? Miten nämä jatkuvia ilmoituksia ja aina uutta tietoa syytävät kanssakulkijat oikeastaan eroavat toisistaan?

Lue myös: Milloin lapselle tulisi hankkia ensimmäinen puhelin? Asiantuntija lataa yksiselitteisen ohjeen

Jotakin positiivistakin

Pasianssinhimoni rinnalle nousee myös toinen uusi ilmiö. Matkan aikaeron vuoksi aamun paras hetki on saamieni viestien tarkistaminen.

Kun ottamiaan kuvia ei voi tuutata 50 silmäparin eteen samaan aikaan, mieleen alkaa nousta yksittäisiä ihmisiä: hei, tästä kirjasta tulikin mieleeni X. Tästä kuvasta Y kyllä tykkäisi. Niinpä alan viestitellä ystävilleni erikseen. 

Sen sijaan, että seuraisin koko maailmalle massatuutattuja IG-Storyja, käyn yksittäisiä keskusteluja yksittäisten ihmisten kanssa. Se tuntuu hyvältä. Paremmalta kuin tuntemattomien marsustoorit ja Italian-lomakuvat paikkatunnisteineen. 

Miten käytänkin arjessani niin paljon aikaa täysin vieraisiin ihmisiin? 

Lue myös: Mitä lapsi tekee, jos ruutuaikaa vähentää? Tanskalaistutkimus havaitsi suotuisan vaikutuksen

Takaisin somen ääreen – ahdistumaan

Mietin jo paluumatkalla, miltä Instagramin avaaminen pitkästä aikaa tulee tuntumaan. Odotanko sitä? Millä mielin odotan? 

Haluanko edes avata koko sovellusta?

Kun sitten viimein klikkaan kotisohvalla auki Instagramin, eteen tarjoutuu algoritmien kuratoima massa suosikkitileiltäni. Viestejäkin on tullut, ja videoita, ja kuvia. Meemejä. Tarjolla on lukemattomia uusia julkaisuja, jotka taukoni aikana ovat jääneet väliin. 

Se tuntuu… kamalalta.

Tuntuu oudolta, että tuntuu kamalalta. Eikö tämä ole juuri se juttu – tulla kaivatuksi, olla yhteydessä muihin? 

Tuijotan videomassaa silmieni edessä ja se kaikki on liikaa. Liikaa ääntä, kuvia, ilmeitä, leikkauksia. Kymmenen sekunnin hätäisiä klippejä täynnä samoja kierrätettyjä ääniraitoja, joita tilit kopioivat toisiltaan seuraajia saadakseen.

En halua tätä, jokin aivoissa inahtaa. Miksi teen tätä?

Tuijotan uutisvirtaa ja koen kirkasta ähkyä, tunkevaa täyteyden tunnetta – kuin 200 ihmistä yhtä aikaa tuputtaisi katsottavakseni jotakin, enkä silti kykenisi tarttumaan mihinkään.

Selkeimpänä ajatuspinon päälle nousee kysymys siitä, miksi tätä kaikkea on niin paljon. Miten paljon sisältöjä yksi ihminen oikein tarvitsee? 

Suomalaistytöt viettävät puhelimella liki kuusi tuntia joka päivä. Tähänkö aikamme aidosti menee, minun ja muiden? 

Ja minullahan menee keskittymiskyvyn puitteissa aika hyvin – luen edelleen kokonaisia kirjoja, kykenen katsomaan elokuvan kokonaan vilkuilematta puhelinta. 

Lakkasin jo 2018 tykkäämästä sivuista Facebookissa vain kokeillakseni, miten se vaikuttaa. WhatsAppiin päädyin vasta viime vuonna. En vieläkään ole vaihtanut älypuhelimeen, joten käyttelen sovelluksia lähinnä kotisohvalla, en esimerkiksi kaupungilla liikkuessani.

Ja silti olo on tällainen.

Sometauolta palaava mieli ei huokaise innosta päästessään jälleen jatkuvan kuvasateen äärelle. Sen sijaan olo on sekava. Pettynyt. Kuin kävelisi torilla, ja jokainen myyjä huutaisi, roikkuisi hihassa. Työntäisi videota kohti kasvojani ja vaatisi nelivuotiaan tavoin KATO KOKO AJAN!!

Miksi haalin tätä kaikkea silmieni eteen? Minä, ihan itse?

Lue myös: Professori luopuisi "puhelimeen addiktoituneiden" nuorten demonisoinnista – "Tuntuu järjettömältä"

Se tunne, kun sometauko melkein pitää

Somen selaaminen ei loman jälkeen innosta. Vanha imu laitteen ääreen on lakannut olemasta.

Alan lukea sarjakuvia. Pelaan lisää pasianssia. Pelit tuntuvat someen verrattuna hitailta, hallittavilta. Yksinkertaisilta.

Sitten tulen sairaaksi, ja kuumeiseen oloon romahtaa tämä etäisyyden korttitalo.

Kun voimat riittävät juuri ja juuri sohvalla makaamiseen, jaksaa vain katsella vähän sarjaa. Yhden, kaksi jaksoa. Tai viisi. Viisitoista. 

Kun draamamaraton alkaa puuduttaa, somen selaaminen alkaakin tuntua keitaalta. Kivalta tauolta. Jos siellä on jotain uutta, aivoni kuiskailevat, kun käsi ojentuu jälleen kerran kohti tablettia. Katsotaan vähän vain.

Instagramissa hujahti 38 minuuttia, mutta tuliko hommaan tolkku?

Voisin sanoa, että lomani ansiosta poistuin somesta. Että onnistuin siinä, mitä joka toinen meistä haikailee.

Valetta. Pelkästään tänään olen upottanut Instagramiin 38 minuuttia.

Tietoiseksi sen sijaan tulin – tietoiseksi siitä, miltä jatkuva kuva- ja videotulva aidosti tuntuu. Eikä sisältöpommitus koskaan lakkaa. Ei, jollen itse tee asialle jotakin.

Olen jo poistanut roiman määrän seurattavia tilejä. Niiltä, joiden seuraamista edelleen jatkan, olen alkanut mykistää Instagramin Storyja. 

Storyt eli vuorokaudessa katoavat, lyhyet päivitykset ovat ainakin minulle sovelluskäyttöä jatkuvasti lietsova voima, joka takaa jumahtamisen sekunneissa. 

Jokaisesta uudesta päivityksestä aivoni innostuvat; jokainen näpäytys tuottaa pienen tursauksen dopamiinia niihin samoihin aivoihin, jotka loman jälkeen ihmettelivät, miksi tätä kaikkea on niin paljon.

Sitä on, koska sallin sen olla. Ei kukaan pakota – itsehän minä vedän itseni aina uudelleen sinne, missä jenkkivaikuttaja esittelee vesiväritöitään ja nostalgiaharrastaja ponejaan. Kuka tätä kättä ohjaa, jos en minä? Kuka näitä aivoja?

Lue myös: Aivomme eivät jaksa loputonta turhien ilmoitusviestien virtaa – olisiko sometauon paikka?

On totta, että myös nautin somen käyttämisestä. Saan harrastetilistäni iloa. On mukavaa lukea ystävien kuulumisia, oppia tieteestä, kirjoittamisesta, seurata elämää Etelämantereen tutkimusasemalla. 

Raja nautinnon ja jatkuvan aivoähkyn välillä on kuitenkin mikroskooppitasoa.

Arkinen somen selaaminen lipsahtaa helposti aivottomaan ahmintamoodiin, jossa videot seuraavat toistaan eivätkä aidosti rekisteröidy mihinkään. Hulmahdan mukaan, unohdun, havahdun, ja siinä menikin taas 30 minuuttia arvokasta vapaa-aikaa.

Tarvitseeko tätä kaikkea todella olla niin paljon?

Miksi antaisin aikaani juuri tälle vaikuttajalle?

Sometauon jälkeen pysähdyn jokaisen seuraamani tilin kohdalle. Tuijotan kasvoja, jotka ovat keränneet sata, tuhat, miljoona seuraajaa. Mutta miksi minä olen yksi heistä?

Miksi seuraan juuri tätä tiliä? Mitä juuri tämä tili antaa?

Miksi antaisin aikaani juuri tälle henkilölle?

Kun someaan alkaa analysoida aidosti kiinnostavan ja jotakin tarjoilevan sisällön näkökulmasta, moni kasvo muuttuu yhdentekeväksi. Kun kysyy itseltään, mitä oikeasti saa juuri tämän henkilön päivityksistä, vastaus saattaakin olla "en juuri mitään".

Silloin on uskallettava päästää irti – niistäkin tileistä, joita on seurannut jo vuosia.

Kenties juuri niistä tileistä, joita on seurannut jo vuosia. Tottumuksesta. Koska rutiinit tuntuvat aivoissa hyviltä, ja se pieni dopamiinitötsäys vielä paremmalta. 

Mutta mitä iloa on ilohormoneista, jos lopulta tuntee vain tuhlanneensa aikaa? 

Mitä järkeä on tuijottaa videoita, jotka ovat arjessa pelkkää täytettä – jotakin, mihin kuluttaa aikaansa, jonka oikeastaan haluaisi käyttää johonkin muuhun?

Edelleen aivojeni takaosassa se pieni ääni muistuttaa, että aikaa pitäisi käyttää johonkin tärkeämpään. Parempaan. Oikeaan. 

Viime viikolla siivosin kaappeja ja laatikoita, joiden läpikäyntiä olen lykännyt, niin, varmaankin vuosia. En avannut Instagramia; sen sijaan pyyhin pölyt, nousin sohvalta, aloitin ruoan tekemisen heti.

Ei se mikään suurvoitto ole, mutta on se alku.

Lue myös: "Ruutukaappaus" on aikamme epidemia, joka koskee kaikenikäisiä – "Ei pitäisi syyllistää, että ihminen on 'koukussa'"

Lue myös: Mikä pilaa nuorten keskittymiskyvyn? Tämä kaikki omasta nuoruudestasi on oikeasti muuttunut: "Oleellisesti vaikeampaa keskittyä"

Katso myös: Moni käyttää sisältövaroituksia somessa – olemmeko tulleet herkemmiksi?