Mikä pilaa nuorten keskittymiskyvyn? Tämä kaikki omasta nuoruudestasi on oikeasti muuttunut: "Oleellisesti vaikeampaa keskittyä"
8:09KATSO MYÖS: Tunnistatko itsesi? ADT on omilla elintavoilla hankittu keskittymisvaikeus.
Julkaistu 18.02.2024 14:04
Maria Aarnio
maria.aarnio@mtv.fi
Kolme vuosikymmentä sitten televisio pilasi silmät. Nyt lasten keskittymisongelmasta syytetään puhelinta, mutta onko se levottomuuden syy?
1990-luvun lapselle sanottiin, ettei televisiota saa katsoa liikaa – aivot mätänevät ja silmätkin menevät pilalle, jos istuu liian lähellä töllötintä!
Nykyaikana syytetaakan saa hartioilleen puhelin, jota sekä nuoret että aikuiset tuijottavat usein omasta mielestäänkin aivan liikaa.
– Minua pikkuisen suorastaan närkästyttävät vertaukset siitä, että "aiemmin oltiin huolissaan kirjapainosta, radiosta ja telkkarista", koska näissä sivuutetaan kokonaan se, millainen kasvuympäristö lapsilla on tänä päivänä, tutkimusjohtaja ja nuorisolääketieteen dosentti Silja Kosola Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueelta sanoo.
Joka ajassa on omat nuorison pilaajiksi kutsutut ilmiönsä. 2020-luvun maailmaan niitä tuskin voi verrata; nykylasta vainoavat ongelmat on kärjistäen kuvattuna kehitetty nimenomaan ongelmiksi.
– Erilaiset sovellukset on oikeasti kehitetty laajan tutkimustiedon pohjalta, joka on viimeisen alle sadan vuoden kuluessa kertynyt siitä, mikä saa ihmisen koukuttumaan.
– Yhdenkään eri somesovelluksiakin rakentavan firman ensisijainen tavoite ei ole lisätä ihmisten hyvinvointia, vaan tuottaa itselleen voittoa ja saada meidät roikkumaan sovelluksissa entistä pidempiä aikoja, Kosola muistuttaa.
Tutkimusjohtaja ja nuorisolääketieteen dosentti Silja Kosola.
Esimerkiksi tv-sarjojen tai muiden ohjelmien katsominen ei ole varsinaisesti vähentynyt, mutta puhelimet ovat muokanneet sen uuteen uskoon.
Olohuoneen nurkassa tököttävän telkkarin sijaan tuijotamme suoratoistopalveluja puhelimista. Tai jopa videoita puhelimesta suoratoistosarjojen pyöriessä samalla televisiossa.
– On iso ruutu ja sen päälle vielä pienet ruudut. Se tarkoittaa, että ihmislajille luontaista pienen lapsen liikkumista tulee tosi paljon vähemmän arjessa kuin vielä 20 vuotta sitten, kun houkuttimena oli pelkkä televisio.
– Kun liikuntatarvetta ei tyydytä, se jää kehoon ja tulee kyllä ilmi, mutta hyvin väärällä tavalla, Kosola sanoo.
Kun päivällä ei liiku, illalla ei väsytä. Nukkuma-ajasta vähentäminen tuo uuden kuormitustekijän arkeen.
– Kun nukkuu liian vähän, seuraavana päivänä on varmasti levottomampi. Uni on aikuisillekin tärkeää, mutta kun puhumme lapsista ja alle 20-vuotiaista nuorista, on kyse ihan erilaisesta tilanteesta kuin aikuisilla. Heillä on kehittyvät aivot, ja unta tarvitaan aivojen kehitykseen, Kosola muistuttaa.
– Asiat, jotka pätevät aikuisiin – huonosti nukutun yön jälkeen ei ole niin luova, käy vähän hitaalla, muisti ei toimi hyvin, tekee helpommin virheitä, on helpommin ärsyyntyvä – ovat lapsilla ikään kuin potenssiin monta.
45 minuutin koulutunnit loivat arkeen taukoja – toisin on nyt
Levottomuus on tilannesidonnaista – ja tilanteitahan riittää. Olemme ikään kuin huomaamatta luoneet yhteiskunnan, joka lisää häiriöitä.
Aiemmin esimerkiksi koulun oppitunnit olivat poikkeuksetta 45 minuutin mittaisia, minkä jälkeen vietettiin 15 minuutin välitunti.
– Vaikka vartissa ei ehdi hirveän pitkällistä jalkapallopeliä järjestää, se, että lähtee ulos luokasta, pukee päälle ja menee pihalle, on kaikki jo liikettä ja tarpeellista taukoa pelkkään luokassa istumiseen, Kosola kuvailee.
Tauon aikana luokassa tuuletettiin, usein ikkunoita avaamalla.
– Kun nuori sitten tuli välkältä takaisin, raittiissa ilmassa oli helpompi keskittyä, Kosola kuvailee.
Välitunnit ja tuuletukset alkavat kuitenkin olla monissa kouluissa muisto vain. Esimerkiksi oppitunteja on lähdetty pidentämään, ja yläkoulussa "tunti" voi kestää jo 70 minuuttia.
– Silloin on oleellisesti vaikeampaa keskittyä ihan sen takia, että yhtäjaksoinen keskittymisaika on niin pitkä. Pieniä liikuntabreikkejä tulee arkeen paljon vähemmän kuin ennen. Jos ajatellaan luokkatilannetta, on hyvinkin ymmärrettävää, että jaloittelun ja pulinan tarvetta alkaa kertyä nuoren ihmisen mieleen enemmän, Kosola sanoo.
Toisaalta myös välitunnit ovat muuttuneet. Joillakin lapsilla sosiaaliset taidot tai kyky leikkiä ovat heikentyneet huomattavasti aiempiin sukupolviin verrattuna.
– Perhekoot ovat pienempiä, perinteisiä pihaleikkejä ei ole samanlailla kuin ennen. Kun lapsi on välitunnilla ulkona, hän ei ehkä oikein edes tiedä, miten kuuluisi toimia. Se voi ilmentyä toimintana, joka aikuisen silmiin näyttäytyy häiriökäytöksenä, Kosola sanoo.
Kuvittele nyt itseäsi istumassa 70 minuutin palaveriin. Sovitaan, että aihekaan ei oikeastaan kiinnosta. Jaksaisitko oikeasti skarpata loppuun asti?
Istumalihaksia kurittavista maratonpalavereista valitteleminen työpaikoilla on yleistä, mutta silti olemme lipsahtaneet vaatimaan samaa keskittymisen tasoa lapsiltamme. Keskivertoaikuiselta saattaa unohtua, millaista niin sanottu normaali lapsuus ja nuoruus edes on; siihen kuuluu myös erilainen juoksentelu ja "hösääminen".
– Toisaalta meillä on sellaista klassista suomalaista painetta siihen, että nyt pitäisi tehdä kuten muualla eli enemmän ja aikaisemmin. Ranskalaislapset menevät kouluun 3–4-vuotiaina, ja meilläkin perinteisestä päiväkotiajattelusta on siirrytty hyvin vahvasti aikuisvetoisen varhaiskasvatuksen pedagogiikka-ajatteluun, Kosola kuvaa.
– Osassa tätä ajattelua huomioidaan lasten kehitysaste ja tarpeet, mutta minulle on syntynyt sellainen vaikutelma, että aina ehkä ei. Sama näkyy opetussuunnitelmissa ja varsinkin niiden tulkinnoissa. Osa ihmisistä ottaa nuoren kyvyn itseohjautuvuuteen ikään kuin annettuina eikä ehkä tiedä tai nuoruudestaan muista, etteivät nuoren ihmisen aivot toimi ihan niin.
Ihmisaivot "kehittyvät loppuun" vasta noin 25 vuoden iässä. Sitä ennen kaikki on niin sanotusti auki. Aivojen kehityskaaresta Kosola puhuisi jo neuvolassa, sillä ammattilaisiltakin saattaa puuttua syvempi ymmärrys siitä, minkä ikäiseltä lapselta voi odottaa mitäkin, ja miten lasta voisi kannustaa toivottuun toimintaan. Kuuntelun, keskittymisen ja tekemisen kyvyt eivät kehity itsekseen.
– Esimerkiksi positiivisella palautteella on valtavan suuri merkitys, ja jatkuva negatiivisen palautteen kierre voi olla voimakkaasti koulusta syrjäyttävä tekijä. Jos aina tulee sellainen olo, että olen vääränlainen ja väärässä paikassa, minkä takia kukaan menisi sellaiseen paikkaan, Kosola kysyy.
