Iron Maiden veti terävän keikan perjantai-iltana Helsingin olympiastadionilla. "Vanhukset eivät osoita väsymyksen merkkejä", kirjoittaa Evelin Kask.
Mitä miellyttävimmällä säällä on tänä suven päivänä hevikansaa hellitty. Taivas on puolipilvinen, mutta lämpöä piisaa. Eikä sitäkään liikaa, että jaksavat niin vanhat kuin nuoretkin Iron Maiden -fanit riehua loppuunmyydyllä Stadionin keikalla.
Oletteko koskaan käyneet areenalla katsomassa konserttia? Sitä tunnetta on niin vaikea pukea sanoiksi, siis sitä, mikä vallitsee kymmentuhatpäisen yleisön ja yhtyeen välillä. Yhteenkuuluvuus – sitä se on.
Somewhere Back in Time -kiertueen Suomen visiitti alkaa kappaleella Aces High, levyltä Powerslave, ja tempaa mukaansa yleisön saman tien. Kiertue pitää sisällään vanhoja kappaleita yhtyeen kultaiselta 1980-luvulta ja on ikään kuin jatkoa myös Suomessa vuonna 2005 Hartwall Areenalla soitetulle Eddie Rips Up the World -kiertueelle. Tuolloinkin – kas kummaa – muisteltiin Iron Maidenin kultaista kahdeksankymmentälukua.
Ja niin helppoa se tälle maailmanluokan yhtyeelle on: Bruce Dickinson huutaa yleisölle: “Scream my name, Helsinki!” ja vastaukseksi hän saa tuhatkunta nyrkkiä ja jylisevän metelin kunnioitusta osoittamaan. Keikkalipustaan maksaneet saavat rahalleen kyllä vastinetta, sillä lavalla liikettä piisaa ja kappaleetkin on valittu huolella; klassikoiden kautta käy tie yleisön sydämeen, sanonpahan vain.
Vuonna 1975 perustettua yhtyettä voi kyllä kutsua veteraaniyhtyeeksi, mutta nämä vanhukset eivät näytä mitään väsymyksen merkkejä! Kitaristi Janick Gers pyörii soittimensa kanssa kuin nuori poika konsanaan, eikä jää paljoa jäljestä keulahahmo Dickinsonkaan. Lukemattomat kenguruhypyt yli monitorien vakuuttivat ainakin allekirjoittaneen, ettei vokalistilla ole kuntonsa kanssa mitään ongelmia.
Legendaarinen The Trooper kuultiin jo keikan alkuvaiheilla – sinänsä harmi –, kun taas encore-kappaleiksi jätettiin Moonchild, The Clairvoyant ja Hallowed Be Thy Name. Tietysti keikan aikana saatiin myös juosta kukkuloille (Run to the Hills), pelätä pimeää (Fear of the Dark) ja arvuutella pedon numeroa (The Number of the Beast).
Kuten aina, Iron Maiden jaksaa ilahduttaa Suomen vierailuillaan. Miksi siis olisi tämäkään kerta poikennut aiemmista? Ihmiset rakastavat klassikkoja.
Teksti: Evelin Kask