Elokuvaväkivalta voi koukuttaa kiltinkin tytön. Moraalisesti epäilyttävien tekojen katsominen valkokankaalta voi palvella inhimillisiä tarpeita, Väkivallan lumo -kirjan kirjoittanut Henry Bacon toteaa.
Suurin osa meistä haluaa elää kaidalla tiellä ja tehdä hyvää läheisilleen. Illan pimeinä tunteina uppoudumme kuitenkin mielellämme sohvan nurkkaan, kääriydymme turvallisesti peiton sisään – ja katsomme televisiosta pahuutta. Väkivalta ja julmuus kiehtovat kilttejäkin tyttöjä.
On esitetty, että väkivaltaelokuva voi tarjota meille välineen tunnistaa pahuutta itsessämme. On lumoavaa katsoa valkokankaalta ihmisen perusheikkoutta eli taipumusta asettaa oma ego kaiken muun edelle.
Moraalisesti epäilyttävään henkilöhahmoon samastuminen ei vielä tee meistä huonoa ihmistä, sillä samastuminen ei sulje pois tiettyä etäisyyttä. Elokuvatutkija Torben Grodal esittää, ettemme samastu epäilyttäviin hahmoihin täydellisesti, sillä emmehän samastu täydellisesti edes itseemme.
Sen sijaan että uppoutuisimme valkokankaalla pahuuksia tekevään roistoon, samastumme johonkin hänen kauttaan tuttuun tilanteeseen tai luonteenpiirteeseen.
Väkivalta ylevöitetään estetisoinnilla
Väkivaltaviihde voi tyydyttää meissä tiettyjä tarpeita tai taipumuksia, kuten vahingoniloa, sadomasokismia tai tuhon ja kärsimyksen ylevyyttä. Väkivaltaa katsomalla voimme myös työstää pelkojamme.
Toisinaan väkivalta ikään kuin ylevöitetään esittämällä se oikeuden toteutumisena. Paha voi valkokankaalla saada palkkansa tavalla, jota ei tosielämässä hyväksyttäisi. Tällaista syyllisyydentuntoista nautintoa kuvaillaan englanninkielisellä termillä "guilty pleasures", jota ihminen voi tuntea esimerkiksi katsoessaan sadistista mielihyvää tuottavaa materiaalia.
