Heli Rantasen osallistuminen Atlantan 1996 olympialaisiin oli uhattuna vielä viikkoa ennen H-hetkeä, mutta niin vain Rantanen ehti toipua pahoista selkävaivoistaan ja heitti olympiakultaa ennätystuloksellaan 67,94.
Millaisia olympiakisamuistoja alkaneet Pekingin kisat sinussa herättävät?
- Omat olympiamuistot Atlantasta eivät voi olla kuin hyviä ja lämpöisiä, mutta muistelimme juuri äitini ja isäni kanssa viikko sitten, että se oli hyvin lähellä etten ollut edes kisakoneessa. Minulla oli alaselän kanssa valtavia ongelmia vielä viikkoa puoltatoista ennen kisoja ja oli iso kysymysmerkki lähdenkö ollenkaan kisoihin, Rantanen muistelee.
- Tästä syystä olen seurannut jalkavaivojen kanssa taistelevan Keskisalon tilannetta ja voin omakohtaisesti todeta, että ei kannata luovuttaa, sillä tilanne voi kääntyä viime tipassakin parempaan päin.
Toivuttuasi viime hetkillä kuntoon, miten valmistauduit kisoihin. Sujuiko kaikki ongelmitta?
- Kisojen esileirillä vietetty viikko meni hirveän hienosti. Heitot olivat sen verran pitkiä, etteivät Kinnunen eikä Pusa antaneet minun katsoa niiden mittoja, Heli naurahtaa.
Millainen tunnelma oli itse kisan alla?
- Perinteisesti pystyn kyllä tsemppaamaan oman fiiliksen kisaan - ei voi sanoa, että se on tappajafiilis, mutta jotain sinne päin. Valmentajan viesti ennen ensimmäistä heittoa oli, että älä yritä heti halkaista kenttää, mutta oma fiilis oli, että juuri sen aion tehdä, Heli muistelee hymyssä suin.
Millainen fiilis oli sitten ensimmäisen ennätyskiskaisusi jälkeen?
- Kuten näkyi tuuletuksestani, niin ei siinä vielä uskaltanut juuri tuuletella, kun arvelin, että kyllä siihen joku vielä vastaa.
Miltä tuntui nousta korkeimmalle korokkeelle, vastaanottaa kultamitali ja kuunnella Suomen kansallislaulu?
- Kerrassaan hienoa. Se oli valtavan rento tapahtuma, sillä edellisenä iltana käytiin itse kisa ja sen jälkeen ehti käymään jo kaikki tunnetilat läpi itkusta nauruun. Mummukin ehti hakea apteekista lisää nitroja, kun palkintojenjako oli seuraavana päivänä, Heli naurahtaa.