USA 1999. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kevin Smith. Kuvaus: Robert Yeoman. Leikkaus: Kevin Smith & Scott Mosier. Lavastus: Robet "Ratface" Holtzman. Musiikki: Howard Shore. Tuotanto: Scott Mosier. Pääosissa: Matt Damon, Ben Affleck, Linda Fiorentino, Jason Lee, Alan Rickman, Salma Hayek, Jason Mewes, Chris Rock, Kevin Smith, Alanis Morrissette. Kesto: 129 min.
Ohjaaja ja käsikirjoittaja Kevin Smith valloitti esikoisellaan Clerks (1994), jossa puotipuksu paransi maailmaa naapurin videovuokraamon retkun kanssa. Ultrahalpa leffa tienasi hyvät rahat ja ansaitun kulttimaineen. Leffan kuolemattomiin pohdintoihin kuuluu muun muassa miten kävi Jedin paluun toista Kuolontähteä rakentaville urakoitsijoille kapinallisten hyökätessä. Seuraavana vuonna tehty "jatko-osa" Mallrats (1995) oli saman teeman revittelyä suuremmalla rahalla, mutta leffa floppasi Amerikassa ja ei saanut koskaan teatterilevitystä Suomessa. Chasing Amy (1997) puolestaan oli hauska ihmissuhdesekoilu lesboon rakastuvasta sarjakuvapiirtäjästä. Uusimmassa elokuvassaan Dogma Smith levittää kankaalle leffan nimen mukaisesti katolisen kirkon ja uskonnon dogmien ja mytologian koko kirjon. Leffa taiteilee oivaltavan kekseliäisyyden ja alleviivatun mauttomuuden välimaastosssa ja jää mieleen mielenkiintoisena ja hauskana, mutta ajoittain pahasti laahaavana sekoilufantasiana.
Leffa kertoo Lokista (Damon) ja Bartlebysta (Affleck), kahdesta taivaasta Wisconsiniin potkitusta enkelistä, jotka löytävät katolisen uskonnon hetteiköstä takaportin päästä takaisin taivaaseen. Jumalan luottoenkeli Metatron (Rickman) lähtee kiireen vilkkaa estämään tuhoa ympärilleen kylvävien virkaheittojen enkelien aikeita ja pestaa hommaan aborttiklinikan työntekijän Bethanyn (Fiorentino) ja tämän sattumalta tapaamat puupääkaverukset jo Clerksistä tutut Jayn ja Silent Bobin (Mewes ja Smith). Alkaa melkoinen myllytys ja matkan varrella tutustutaan 13. opetuslapseen Rufukseen (Rock), Muusaan (Hayek), helvettiin luiskahtaneeseen enkeli Azraeliin (Lee) sekä lopulta itse Jumalaan, joka on... jep, nainen tulkitsijanaan Alanis Morrissette. Repikää siitä.
Smithin ohjaajan ja käsikirjoittajan vapaus on ikävä kyllä upottanut hänet dramaturgiseen sokeuteen. Dogma on aivan liian pitkä, mikä ilmenee välillä loputtomiin jatkuvissa jankutussessioissa, joissa vitsit on jo kerrottu eikä ymmärretä lopettaa. Kiville karahtaa myös väkivallalla pelleily, joka pudottaa Smithin kekseliästä aihetta samoille toteutuksen sijaluvuille kaikenkarvaisten hölmöjen kauhumustakomedioiden kanssa. Smithin oma Muusa piti näemmä vapaata tärkeimmillä hetkillä.
Mainiota Smithin leffassa sen sijaan ovat monet oivaltavat ja katolisuuttta kieli poskessa käsittelevät vitsit sekä upea henkilögalleria, josta ei voi olla pitämättä. Kaikkien rääväsuitten kunkku, Jason Mewesin ansiokkaasti esittämä Jay pitää huolen alatyylistä ja Smithin mukaan saama tähdistö Damon ja Affleck etunensässä repivät hyvät roolit irti kiinnostavista hahmoistaan. Sokerina pohjalla on tietysti Alanis Morrissette Jumalan vaatimattomassa roolissa ja hänen oikeaa kättään Metatronia jäljittelemättömään tyyliinsä näyttelevä Alan Rickman.
Clerksista suunnattomasti pitävänä suorastaan harmittaa, ettei Smith karsinut Dogmasta pois pahimpia kökköyksiä ja kosiskeluja ja leikannut koko hoitoa hieman dynaamisemmaksi. Muuten leffa on oivaltavaa kerrontaa, jossa sisällön kekseliäisyys ja rohkeus läpsii päin lärviä kuitenkin sympaattisen pohjavireen kannattelamana. Dogma on elokuvana lähes yhtä ristiriitainen kuin käsittelemänsä opit, mutta ehkä siitä oppii pitämään.
Teksti: Jari Rantala
Kuva: UIP