USA, 2002. Ohjaus: Spike Lee. Käsikirjoitus: David Benioff. Kuvaus: Rodrigo Prieto. Leikkaus: Tuotanto: Tobey Maguire, Julia Chasman, Spike Lee, Jon Kilik. Pääosissa: Edward Norton, Rosario Dawson, Philip Seymour Hoffman, Barry Pepper, Anna Paquin, Brian Cox. Kesto: 134 min.
25th Hour on ensimmäinen elokuva, jonka mustan Amerikan äänitorvi Spike Lee on tehnyt pääosin valkoihoisin näyttelijöin. Päähenkilö Monty Brogan (Edward Norton) on tuomittu valtavan huume-erän hallussapidosta ja kaupittelusta; hänellä on vapautta vuorokausi jäljellä. Nortonin esittämä konna on kaukana huumediilerin protyypistä: lipevästä, säälimättömästä ja moraalittomasta nilkistä. Hän on siisti ja komea ja rikoksestaan huolimatta moraalisesti hyvä ihminen. Elokuvan alku on eläinrakkaille yhtä piinaa. Äärimmäisen hitaassa kohtauksessa Monty huumediilerikavereineen löytävät roskien seassa makaavan puolikuolleen koiran. Kaverinsa vastustuksista huolimatta Monty pelastaa kituvan koiran ja todistaa siten heti katsojille inhimillisyytensä.
Perusasetelma antaisi helpot eväät tehdä se tavallinen kasvutarina, jossa moraalisesti mätä ihminen muuttuu hyväksi jouduttuaan kasvotusten tekojensa kanssa. Huumebisneksestään huolimatta Monty ei ole koskaan ollut paha eikä kylmä, hänen rikoksensa takana on lähinnä ajattelemattomuus ja helpon elannon houkutus. Miehen kärsimys on suurta sisäisesti, ja pienieleisyydessään siksi niin todenmakuista. Monikasvoinen Edward Norton tekee roolinsa kertakaikkisen upeasti.
Sivuhenkilöt ovat kokonaisuuden kannalta ohuesti motivoituja mutta tyyppeinä kiehtovia ja hyvin näyteltyjä. Elokuvien vakioluuseri Philip Seymour Hoffman on elokuvan kiltti, sosiaalisesti kyvytön opettaja, joka on epäonnekseen ihastunut huorahtavaan oppilaaseensa (Anna Paquin). Barry Pepper on narsistinen Wall Streetin pörssimeklari, joka ei pidä Montysta, eikä oikeastaan kenestäkään muusta kuin itsestään. Rosario Dawson on Montyn rakastava tyttöystävä, ja Brian Cox kultainen isä, joka tekisi poikansa puolesta mitä hyvänsä. Montyn vapauden viimeinen vuorokausi on täynnä vainoharhaa ja pelkoa tulevasta.Viimeiseksi illakseen hän kokoaa yhteen vanhat ystävänsä, joilla ei ole keskenään paljon muuta yhteistä kuin menneisyys. Kukaan heistä ei oikein tiedä, mitä sanoa tai miten käyttäytyä. Takaumien kautta katsojalle rakennetaan pala palalta kuva Montyn menneisyydestä, onnellisista hetkistä, ja niistä, jolloin kaikki hajosi.