Menneen vuosikymmenen tähtiartisteihin lukeutuva Helena Siltala muistelee uransa takavuosia Studio55.fille.
Tammikuinen Turku vuonna 1953. 22-vuotias heleä-ääninen nuori nainen seisoo elämänsä ensimmäistä kertaa yleisön edessä, mikrofonin äärellä. Paikallinen VPK:n talo on hurmaava, niin kauniisti sisustettu.
Tunnelma olisi täydellinen, ellei Helenan pitäisi aivan näinä hetkinä avata suunsa. Jännitys tärisyttää koko kroppaa niin, ettei laulajatar tahdo pysyä pystyssä.
− Minut oli pestattu Ossi Aallon orkesteriin, ja tämä oli ensimmäinen keikkani bändin solistina, Helena Siltala muistelee.
Laulajatar läpäisi tulikokeen. Ura musiikin parissa aukeni kertaheitolla kokeneen orkesterin puikoissa.
Ranskalaiset korot
Siltala ei ehtinyt laulaa Ossi Aallon riveissä kauaa, kun hän siirtyi muusikkopuolisonsa kanssa Olle Lindströmin ja myöhemmin tämän veljen Erikin kokoonpanoon.
Ensimmäiset levytykset syntyivät vuonna 1955. Läpimurto tuli muutamia vuosia myöhemmin kappaleilla Ranskalaiset korot, Tuuli tuo tuuli vie ja Pikku midinetti. Laulajatarta vietiin joka puolelle.
− En tiedä, ymmärsinkö nuorena edes haaveilla laulamisesta, mutta musiikkia, erityisesti kevyttä, kuuntelin hullun lailla. Olen elänyt sitä aikaa, ettei ollut mahdollisuuksia ostaa levyjä, eikä ollut edes soittopelejä. Radio oli ainoa lähde, Siltala kertoo.
Koska musiikin jakelu oli rajoitettua, kansa hakeutui sinne, missä soittajatkin olivat; erityisesti tanssilavoille. Myös Siltala kiersi ahkeraan Suomen suvessa.
− Tavallaan se oli todella kivaa olla kesäaikaan raittiissa ilmassa, tosin sään armoillahan siellä oltiin. Vanhemmat ja pienemmät lavat olivat hyvin avonaisia. Ainoastaan bänditilassa oli jonkinnäköinen katos.
"Glamouria" lavoilla
Yleinen mielikuva keikkailevan artistin glamourista nostaa hymyn Siltalan huulille. Takavuosina juhlaa oli se, että konsertteja ryhdyttiin järjestämään suurissa urheilutaloissa.
− Niissä oli sosiaalitilat. Lavoilla vaatteet joutui vaihtamaan ihan pystymetsässä, jopa ulkohuussissa. Yleisö odotti hurjasti, mitä Helsingistä tulevalla solistilla on päällä. Piti olla aika hienot vaatteet, leningit ja kaikki. Miehillä oli helpompaa, Siltala muistelee nauraen.
Yleisö ei kuitenkaan tuottanut nuorelle kauniille laulajattarelle päänvaivaa. Liekö kyse omasta persoonasta, että ihailijat lähestyivät varovaisesti.
− Minun kohdalleni ei sattunut sellaista, että takahuoneisiin olisi rynnännyt ihmisiä. Nyt ryntää enemmän niillä muutamilla keikoilla, joita olen tehnyt. Sen aikaiset ihmiset tulevat nostalgisista syistä tervehtimään. Se tuntuu mukavalta.
Laulutreenit tiistaisin
80 vuoden ikään ehtinyt Siltala nauttii tänä päivänä verkkaisesta elämäntyylistä. Perusasiat ovat tärkeitä: terveys on kunnossa, kesä lähestyy, pihaa laitellaan vähitellen kuntoon. Esiintymisiä on harvakseltaan, korkeintaan kerran kuussa, ja hyvä niin.
Kaksi vuotta sitten syntyi vielä yksi levy muusikko Raimo Virtasen kanssa. Yhteistyöstä on jäänyt päälle mukava rutiini.
− Harjoittelen joka tiistai Raimon orkesterin kanssa. Ääni säilyy, ja samalla kyseessä on sosiaalinen tapahtuma, jossa jutellaan, parannetaan maailmaa ja juodaan kahvit.
Mukavana muistona mieleen on painunut myös vuonna 2008 järjestetty Erik Lindströmin juhlakonserttikiertue, Ranskalaiset korot 50 vuotta, jossa myös Siltala esiintyi. Laulaja on yhä hämmästyneen iloinen siitä, miten täyteen konserttisalit paisuivat.
− Nykyään musiikkitarjonta on niin valtavaa, ettei sieltä kohta enää löydy yksilöitä. 1950-luvulla meidät pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Sävellykset olivat melodisia ja niin tarttuvia, että kansa vihelteli niitä vuosikaudet, Siltala pohtii syitä suosioon.
Studio55.fi/Jenni Kokkonen