Menneen vuosikymmenen tähtiartisteihin lukeutuva Helena Siltala muistelee uransa takavuosia Studio55.fille.
Tammikuinen Turku vuonna 1953. 22-vuotias heleä-ääninen nuori nainen seisoo elämänsä ensimmäistä kertaa yleisön edessä, mikrofonin äärellä. Paikallinen VPK:n talo on hurmaava, niin kauniisti sisustettu.
Tunnelma olisi täydellinen, ellei Helenan pitäisi aivan näinä hetkinä avata suunsa. Jännitys tärisyttää koko kroppaa niin, ettei laulajatar tahdo pysyä pystyssä.
− Minut oli pestattu Ossi Aallon orkesteriin, ja tämä oli ensimmäinen keikkani bändin solistina, Helena Siltala muistelee.
Laulajatar läpäisi tulikokeen. Ura musiikin parissa aukeni kertaheitolla kokeneen orkesterin puikoissa.
Ranskalaiset korot
Siltala ei ehtinyt laulaa Ossi Aallon riveissä kauaa, kun hän siirtyi muusikkopuolisonsa kanssa Olle Lindströmin ja myöhemmin tämän veljen Erikin kokoonpanoon.
Ensimmäiset levytykset syntyivät vuonna 1955. Läpimurto tuli muutamia vuosia myöhemmin kappaleilla Ranskalaiset korot, Tuuli tuo tuuli vie ja Pikku midinetti. Laulajatarta vietiin joka puolelle.
− En tiedä, ymmärsinkö nuorena edes haaveilla laulamisesta, mutta musiikkia, erityisesti kevyttä, kuuntelin hullun lailla. Olen elänyt sitä aikaa, ettei ollut mahdollisuuksia ostaa levyjä, eikä ollut edes soittopelejä. Radio oli ainoa lähde, Siltala kertoo.
Koska musiikin jakelu oli rajoitettua, kansa hakeutui sinne, missä soittajatkin olivat; erityisesti tanssilavoille. Myös Siltala kiersi ahkeraan Suomen suvessa.
− Tavallaan se oli todella kivaa olla kesäaikaan raittiissa ilmassa, tosin sään armoillahan siellä oltiin. Vanhemmat ja pienemmät lavat olivat hyvin avonaisia. Ainoastaan bänditilassa oli jonkinnäköinen katos.
