Kylmän sodan vuosina niin Washingtonissa kuin Moskovassa pelättiin, että toinen osapuoli onnistuisi tuhoamaan vastustajan mannertenväliset ohjukset siiloihinsa. Tällainen mahdollisuus olisi lisännyt houkutusta tehdä massiivinen ensi-isku. Siksi sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltain täytyi valmistautua vastaamaan havaittuun ohjusten laukaisuun alle puolessa tunnissa.
Nopeuden vaatimus toi mukanaan käytännön, joka mukaan Yhdysvaltain presidentti voi päättää ydinaseen käytöstä yksin keskustelematta asiasta kenenkään kanssa. Komentoketjun alemmilla tasoilla varsinaisen laukaisunapin painajaan saakka päätöksentekijöitä on aina vähintään kaksi.
Sittemmin ydinohjusten sijoittaminen sukellusveneisiin ja liikkuville alustoille on tuonut lisää harkinta-aikaa. Kyky tuhoisaan vastaiskuun säilyy varmasti, eikä esimerkiksi Pohjois-Korean kaltainen valtio edes kykene haastamaan Yhdysvaltain ydinasepelotetta.
Yhdysvalloissa onkin jo jonkin aikaa esitetty vaatimuksia käytännön päivittämisestä. Pitäisikö presidentin saada ydinaseen käytölle myös kongressin tai edes varapresidentin, puolustusministerin tai asevoimien komentajan hyväksyntä?
Nixon, Trump ja Madman
Donald Trumpin valinnan myötä keskustelu on saanut lisäväriä. Nyt presidenttinä on ydinaseen käytöstä huolettomasti puhunut mies, jonka haltuun monen korkean poliitikon ja sotilaan mielestä ei olisi pitänyt alun perinkään antaa laukaisukoodeja.
Richard Nixon kehitti aikanaan ydinasevaltuuksien nojalla Madman-teorian, hän halusi olla vihollisen silmissä arvaamaton presidentti. Todellisuudessa Nixon suhtautui varsin kielteisesti ydinaseen käyttämiseen.