(GRP)
Will Downing on laulaja, jonka musiikki tuskin voisi olla enemmän suomalaisen keskivertomaun ulkopuolella, puhutaan sitten musiikkimediasta tai ostavasta yleisöstä. Downingin levyt ovat soulia ja jazzia hienostuneesti yhdisteleviä keitoksia, joissa soundit, sovitukset ja yleinen ilmapiiri ovat hillityn tyylikkäitä ja kitaran säröääniä on turha etsiä. Laulajana Will on äärimmäisen taitava ja lämpimän sielukas tulkitsija, soulin ja jazzin välimaastossa kieppuva persoonallinen vokalisti. Tuskin viehättää niitä, joille soul on vain ja ainoastaan synonyymi 60-lukulaiselle raspikurkkuryöpytykselle, mutta modernimman soulin fanien (varsinkin jazzista pitävien sellaisten) listoilla Downing on arvossaan.
Downing aloitti uransa nousemalla 80-luvun house-kuvioista, ja ensimmäisen, jo 16 vuoden takaisen sooloalbumin (britti)hitti olikin dance-versio John Coltranen jazz-klassikosta A Love Supreme. Sittemmin tanssiympyrät ovat jääneet kauas taakse ja tie on vienyt balladipitoisempaan soul-jazz-maailmaan. Miehen uran huippuna pidän edelleen täyden kympin arvoista A Dream Fulfilled -kiekkoa (1991), jolla edellä mainitut musiikkityylit löytävät täydellisen harmonian, mutta tasaista laatua Downing on pitänyt yllä siitä eteenpäinkin. Välillä on hivenen kosiskeltu modernimpeja soundeja (vuoden 2000 All the Man You Need -CD), mutta tämä, miehen kymmenes albumi, edustaa sitä sofistikoituneempaa päätä.
CD:n parhaasta raidasta voidaan olla montaa mieltä, siksi tasalaatuista on materiaali, mutta itse taitaisin valita sulavasti kulkevan midtemporaidan King of Fools, jota maustaa smooth jazz -kitaristi Norman Brownin soolo. Soulballadeista syvällisin sävelmä on Falling in Love, kun taas jazzahtavampaa balladiosastoa parhaimmillaan edustaa Beautiful to Me, jolla kosketinsoolosta vastaa fuusio- ja funk-kuvioistaan viime vuosina yhä enemmän soulin suuntaan siirtynyt George Duke.
Tapansa mukaan Downing esittää muutaman cover-version takavuosien suosikkisävelmistään. Janet "Tissi" Jackson -raita Anything saa omaan makuuni jo hiukan liiankin eteerisen tulkinnan, paljon parempi on ilmavasti sykkivä versio Aretha Franklinin reilun 30 vuoden takaisesta R&B-ykköshitistä Day Dreaming. Eddie Holmanin vuoden 1969 hittinä parhaiten tunnettu Hey There Lonely Girl on nätti sävelmä, josta Will esittää tyylipuhtaan konstailemattoman näkemyksen.
Jos "laadukas jazzahtava soul" olisi omasta mielestäni luonteva tapa määritellä tämä albumi, veikkaisin useimpien rock-fanien (kohteliaimmillaan) kutsuvan tällaista viihteelliseksi aikuismusiikiksi. Mikäs siinä, ainakin tämä aikuinen viihtyy loistavasti Emotions-CD:n parissa.
Eikä Downing itse mitenkään peittele musiikkifilosofiaansa. Mies kirjoitti edellisen CD:nsä kansiteksteissä, että hän haluaa trendikkäiden listasoundien sijaan tehdä musiikkia aikuisille: "Tuntuu aivan siltä kuin [nykyään] ihmiset pelkäisivät tunnustaa olevansa aikuisia."
-Teksti: Petteri Ruotsalainen