Vantaalainen Sanna lähti vuosia sitten baptistiperheen matkaan ja katosi – vanhemmille jäi käteen vain omituinen sähköposti

2:18
Video tiivistää vantaalaisen Sanna Anttilan katoamismysteerin: tämä hänen liikkeistään tiedetään

Eila ja Into Anttila ovat lähes 20 vuotta yrittäneet tavoittaa tytärtään. Viimeiset jäljet johtavat Yhdysvaltoihin baptistiperheen maatilalle, tuntemattomasta osoitteesta lähetettyyn sähköpostiviestiin ja Kiovassa uusittuun passiin. Mitä Sannalle tapahtui?

Elokuussa 2000 Anttilan perhe sai mieluisan vieraan. Perheen 23-vuotias kuopustytär Sanna oli palannut Yhdysvalloista matkalta ja tullut vierailulle koti-Suomeen. Hän opiskeli Virossa Tarton yliopistossa kolmatta vuotta lääketiedettä. Syyslukukausi oli alkamassa.

Isä ja äiti kyyditsivät tytön Länsisatamaan. Sanna nousi Tallinnan laivaan. Äidin silmissä tyttö vaikutti hieman surumieliseltä ja apealta. Tunnelma oli haikea, koska seuraavaan jälleennäkemiseen vierähtäisi taas kuukausia.

Siihen vanhemmat eivät olleet varautuneet, että kuukaudet muuttuisivat pariksikymmeneksi vuodeksi.

MTV Uutiset on kertonut Sanna tapauksesta aiemmin vuonna 2012, lue artikkeli täältä. 

Soitti surujaan pois

Toisinaan Eila Anttila on miettinyt, jäikö vanhemmilta jotakin huomaamatta.

1977 syntynyt Sanna varttui Vantaan Myyrmäessä kahden isosiskon, pikkuveljen ja vanhempiensa kanssa. Perhe asui isossa kolmikerroksisessa rivikotitalossa. Erikoishammasteknikkona työskennelleellä isällä oli oma yritys. Äiti myi asuntoja rakennusliikkeen leivissä. 

Vanhempien arki oli työntäyteistä. Lapsilla riitti lähiseudulla runsaasti harrastuksia ja ystäviä.

Nuorinta tytärtään äiti kuvailee harkitsevaiseksi, rauhalliseksi ja tunnolliseksi lapseksi. Vauhdikkaiden urheiluharrastusten sijaan tyttö piirteli ja oli hyvin innostunut musiikista. 

– Kotonamme soi aina. Hän soitti pianoa, urkuja ja myöhemmässä vaiheessa myös selloa ja hanuria. Musiikki oli hänelle se kaikkein tärkein juttu.

90-luvun alussa Anttilan perhettä kohtasi suuri suru. Vanhin tytär kuoli vain 25-vuotiaana nopeasti edenneeseen syöpään. Samaan aikaan vanhempien työt olivat vaakalaudalla. Lama tiukensi otettaan Suomesta. Henkisen taakan lisäksi perhe kantoi huolta rahojen riittävyydestä, kuten tuhansissa muissakin kotitalouksissa tehtiin.

Perheenjäsenet eivät osanneet lähestyä toisiaan shokin keskellä. Kuolemasta ei juurikaan keskusteltu. Voimat kuluivat arjen pyörittämiseen.

Kuolleen siskon kuva asetettiin olohuoneen lipaston päälle. Pikkuveli kävi toistuvasti kääntämässä sen poispäin.

15-vuotias Sanna harjoitteli urkujensoittoa ammattimielessä. Hän ei puhunut, vaan yritti hälventää suruaan soittamalla.

Urkurihaaveista lääkäriopintoihin

Siskon kuoleman jälkeen Sanna perehtyi enenevissä määriin Raamattuun ja haki tukea uskosta. Hän pääsi Sibelius-lukioon ja tutustui opettajansa kautta hengelliseen Elävä Sana -yhteisöön, joka piti kokouksiaan Helsingin Pasilassa.

Muita perheenjäseniä Eila Anttila luonnehtii lähinnä tapauskovaisiksi. Hän halusi tietää lisää tytön kiinnostuksesta uskonyhteisöä kohtaan, mutta sai ylimalkaisia vastauksia.

– Oma äitini oli ortodoksi ja isäni luterilainen. Olen lapsuudenkodissani tottunut suvaitsevuuteen uskon asioissa. Mutta vanhimman lapsemme kuoltua tunsin itseni petetyksi. En minä siinä vaiheessa halunnut hallelujaa veisata, Anttila kertoo.

Lukiovuosien viime metreille saakka Sanna ajatteli tekevänsä musiikista itselleen ammatin, mutta toisin kävi. Perheenjäsenen kuoleman jälkeen myös hoitoala ja lääketiede alkoivat kiinnostaa lukiolaista. Hän pallotteli eri uravaihtoja etenkin isosiskonsa kanssa.

Sanna kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1996 ja piti kaksi välivuotta. Aluksi hän asui kotona, mutta muutti myöhemmin perheensä omistamaan asuntoon Helsingin keskustan tuntumaan Kruunuhakaan.

Hän teki erilaisia töitä ja haki lääketieteelliseen. Sisäänpääsy oli hilkulla.

Sanna ei luovuttanut, vaan pyrki Tarton yliopistoon lukemaan lääkäriksi. Pääsykokeet olivat alkukesästä 1998. Sujuvasti eri kieliä oppinut Sanna pohti, osallistuuko hän kokeisiin venäjän vai englannin kielellä.

Loppukesästä yliopistosta saapui mieluisa kirje.

– Hän muutti iloisin mielin Tarttoon ja oli vilpittömän ällistynyt, kun hänet toivotettiin tervetulleeksi kouluun, äiti muistelee.

Tapasi Virossa papin perheen

Tartto sijaitsee noin 180 kilometriä Tallinasta etelään. Yliopistossa on vuosien saatossa opiskellut lukuisia suomalaisia. Sannakin sai kämppäkaverin kuopiolaisesta ikätoveristaan. Tytöt asuivat vuokrahuoneistossa kampuksen lähettyvillä. 

Sanna kirjoitti kotiväelle tiuhaan tahtiin sähköposteja. 90-luvun lopussa opiskelijoilla ei ollut omia tietokoneita ja saati henkilökohtaisia nettiyhteyksiä. Hän näpytteli pitkiä viestejään koulun tietokoneilta.

Erityisen tiiviit suhteet Sannalla oli viisi vuotta vanhempaan Anu-siskoonsa. Sisko oli muutamaa vuotta aiemmin mennyt naimisiin ja muuttanut Englantiin perheensä kanssa. Siskokset vaihtoivat kuulumisia ja vertailivat innoissaan eri asuinmaiden kulttuureita.

Sanna raportoi tenttikirjojen metsästyksestä, ruuanlaitosta ja hauskoista sattumuksista, joita nuoret opiskelijanaiset arjessaan kohtasivat. Hän ei vaikuttanut ikävöivän Suomeen, kotitekoisia pannukakkuja ja makaronilaatikoita enempää.

Jo ensimmäisen lukukauden aikana, syksyllä 1998, Sanna tutustui Virossa asuvaan amerikkalaiseen baptistiperheeseen, johon kuului pariskunta ja heidän neljä lastaan.

– Sanna oli neuvokas ja piti taskurahoja tienatakseen jonkinlaista lasten musiikkileikkikoulua. Käsitykseni mukaan hän oli tutustunut perheeseen sitä kautta, Eila-äiti kertoo.

Toisinaan Sanna ilmoitti olevansa lastenhoitajana perheen luona ja pyysi vanhempia soittamaan perheen kotinumeroon, kimppakämpässä kun ei ollut puhelinta.

Baptismi on yleinen uskonto etenkin Pohjois-Amerikassa, mutta toimintaa on myös esimerkiksi Venäjällä ja Itä-Euroopan maissa. Uskonnolle tunnusomaista on veteen upottamalla tehtävä kaste ja Raamatun pitäminen erehtymättömänä elämää ohjaavana auktoriteettina.

Vanhempien näkökulmasta uskonnollisen tytön tuttavuus samat arvot jakavan perheen kanssa vaikutti aluksi täysin tavanomaiselta.

Ilmaisia matkoja ei ole olemassa”

Ensimmäisen opintovuoden jälkeisenä kesänä Sanna yhdisti kielitaitonsa ja musiikkiharrastuksensa. Hän työskenteli kanttorina Pietarin lähistöllä Toksovassa. Musikaalinen tytär valitteli ajoittain matemaattis-luonnontieteellisten opintojen puuduttavuutta, vaikka palo lääkärintyöhön oli kova. 

Kesällä 2000 baptistiperhe astui aiempaa tiiviimmin mukaan Sannan elämään. Hän vietti kesäkuukaudet Pennsylvanian osavaltiossa New Castlessa sijaitsevalla maatilalla. Paikka oli baptistiperheen rouvan kotitila.

– Saimme sieltä aivan mahtavia kirjeitä hänen kommelluksistaan. Kaupunkilaistyttö pääsi hoitamaan lehmiä ja osallistumaan maatilan töihin, Eila Anttila kertoo.

Yhdysvaltain-kesän jälkeen koitti toistaiseksi viimeiseksi jäänyt perhevierailu ja haikeat hyvästelyt Länsisatamassa.

Joulun alla vanhemmat kyselivät Sannan suunnitelmista ja saivat yllättävän vastauksen. Tytär ei aikoisi tulla jouluksi Suomeen, vaan matkustaisi jälleen Yhdysvaltoihin pappiperheen maatilalle.

Sanna painotti, että perhe maksaa matkan ja muut kulut.

Äidin epäilykset heräsivät. Hän hieman suutahti tyttärelleen.

– Kirjoitin Sannalle, että kuulehan, ilmaisia matkoja ei ole olemassa, kun ei ole edes ilmaisia lounaita. Käskin häntä ottamaan selvää, että mihin häntä ollaan sitouttamassa ja velvoittamassa, jos hänelle annetaan tällaisia etuja.

Sanna kertoi suorittaneensa opintojaan muita nopeammin. Koulu eteni etuajassa. Niinpä hän aikoi jättää väliin ainakin tulevan kevätlukukauden ja pysyä Yhdysvalloissa. Hän työskentelisi maatilalla. Lisäksi töitä oli luvattu paikallisesta nuorisokeskuksesta. 

Äidille lähetetyssä mailissa hän vannoi, että on Yhdysvalloissa omasta tahdostaan. 

“Oikeasti. Ei minua ole sitoutettu mihinkään. Voisin yhtä hyvin lähteä täältä saman tien.”

Äidin outo tunne

Sannan uusi vuosi alkoi Yhdysvalloissa. Kevään 2001 ajan isä ja äiti saivat edelleen runsaasti sähköpostia tytön kuulumisista. Eila Anttilan mielestä viesteistä kuitenkin välittyi, ettei elämä New Castlessa ollut aivan sitä mitä piti. 

– Ehkä maatilalla olikin enemmän töitä, kuin hän oli kuvitellut. Hän myös harmitteli, että olisi pitänyt katsoa enemmän amerikkalaisia poliisisarjoja, niin osaisi nyt paremmin paikallisten nuorten käyttämää kieltä, äiti kertoo.

Keväällä Sannan yhteydenpito vaimeni.

27. päivä toukokuuta vuonna 2001 vanhemmat saivat toistaiseksi viimeiseksi jääneen sähköpostiviestin, joka herätti suuria kysymyksiä.

Viestin lähetysosoite ei ollut Sannan. Sähköpostiosoite oli kirjoitusasunsa perusteella niin ikään suomalaiselle naiselle kuuluva.

Myöhemmissä poliisitutkinnoissa sen nimistä naista ei kuitenkaan löytynyt mistään.

Viesti erosi merkittävällä tavalla Sannan pitkistä ja kuvailevista teksteistä. Vaikutti siltä, että nuori nainen oli kohdannut jonkinlaisen koettelemuksen.

“Olisi pitänyt olla teihin yhteydessä aikaisemmin, mutta en ole päässyt nettiin. Elossa ollaan.

Santtu.”

Vanhemmat eivät saaneet tyttäreensä mitään yhteyttä koko kevään ja kesän aikana. He tenttasivat Sannan Tarton-kämppäkaveria, pitivät tiiviisti silmällä sähköposteja ja odottivat puhelimen soivan.

Vanhemmat soittivat myös baptistiperheen Viron-numeroon ja kysyivät Sannaa. Vastaanotto oli tyly. Tytär ei kuulemma ollut heidän luonaan.

– Vasta loppuvuodesta jotenkin sisäistin, mitä on tapahtunut. Teimme katoamisilmoituksen Vantaan poliisille 27. joulukuuta 2001. Siinä vaiheessa Sanna oli ollut Yhdysvalloissa jo vuoden, joten hänen piti uusia viisuminsa, jos hän siellä aikoi vielä olla, äiti kertoo.

Umpikuja Buffalossa

Poliisi sai rajanylitystiedoista selville, että Sanna oli käynyt uusimassa viisuminsa Kanadassa vuoden 2002 alussa. Pääkaupunki Torontosta hän oli matkannut takaisin Yhdysvaltoihin ja käynyt Buffalon kaupungissa New Yorkin osavaltion länsiosassa.

Äidin mukaan vanhemmat saivat tietää poliisilta näistä käänteistä vasta reilut puoli vuotta myöhemmin heinäkuussa 2002.

Buffalon poliisin mukaan Sanna oli löytynyt, mutta osoite- tai yhteystietoja omaiset eivät saaneet.

Aikuinen ihminen saa kadota, jos haluaa.

Seuraavana vuonna vanhemmat matkustivat Tartoon ja kävivät paikallisessa baptistiseurakunnassa kyselemässä Sannan perään. Paikalliset tunnistivat nuoren naisen kuvista, joita vanhemmat näyttivät. Tytär oli jäänyt ihmisten mieleen musikaalisesti lahjakkaana ja iloisena nuorena naisena.

Vuonna 2004 tyttärestä ei ollut kuulunut kolmeen vuoteen. Vanhemmat pyysivät, että Viron poliisi haastattelisi baptistiperhettä uudestaan Sannan katoamisesta. Lisäksi he kääntyivät vapaaehtoisjärjestöjen ja baptistiseurakuntien puoleen, tuloksetta.

Äiti kirjoitti myös kirjeen Buffalon poliisipäällikölle. Hän pyysi virkavaltaa ajattelemaan tilannetta omaisten näkökulmasta ja selvittämään tapausta kertaalleen.

– Buffalon poliisi ilmoitti Suomeen poliisille, että he ovat tavoittaneet Sannan, eikä tämä halua olla yhteydessä perheeseensä. Mitään muuta emme saaneet tietää. Poliisilta kuulimme jälleen, että aikuinen ihminen saa asua ja elää missä haluaa, kunhan ei tee rikoksia. Meille ei kerrottu, missä ja kenen kanssa hän on, äiti sanoo.

– Tietenkin minulle on tullut mieleen, onko poliisi varmasti löytänyt oikean henkilön vai onko joku muu esittänyt olevansa Sanna.

Joku muu haki kirjeet

Tilanne piinasi vanhempia edelleen. Äiti pyysi apua vanhalta ystävältään, joka oli tehnyt uran ulkoministeriön virkamiehenä. Hän laati perheen tilannetta selventävän kirjeen Suomen New Yorkin suurlähetystöön.

Viranomaiset vastasivat avunpyyntöön ja ilmoittivat löytäneensä muutaman potentiaalisen osoitteen.

– New Yorkin suurlähetystöstä lähetettiin näihin osoitteisiin Sannalle osoitetut kirjatut kirjeet. Häntä pyydettiin olemaan yhteydessä suurlähetystöön. Sanna ei kuitenkaan ollut näitä kirjeitä noutanut. Epämääräisten allekirjoitusten mukaan ne oli luovutettu jollekin toiselle henkilölle. Emme ymmärtäneet, miten se oli mahdollista, Eila Anttila sanoo.

Äidin mukaan paikallisessa suomalaisyhteisön lehdessä julkaistiin myös ilmoitus, jossa asiasta tietäviä pyydettiin olemaan yhteydessä suurlähetystöön. Vastauksia ei tullut.

Vanhemmat pohtivat, pitäisikö heidän lähteä Yhdysvaltoihin etsimään tytärtään. Matka olisi vaatinut rahaa, aikaa ja kykyä keskittää etsintä tietylle alueelle valtavassa maassa. 

– Emme tienneet, missä osavaltiossa hän voisi tarkalleen olla. Koimme, ettei taitomme ja varamme riitä sellaiseen umpimähkäiseen seikkailuun. Ajattelimme, että jos Sanna suinkin on järjissään, hän kyllä jollakin tavalla meihin ottaisi yhteyttä. 

Kerran äiti päivitteli poliisille, mahtaako tytär olla edes elossa. Poliisin sanat tuntuivat ikäviltä.

– Hän töksäytti, että kyllä te siitä tietää saisitte, jos hän olisi kuollut.

Vanha rouva muisti Sannan

Sanna Anttilan tapauksessa suurin mysteeri on, miksi perheeseensä tiiviisti yhteyttä pitänyt tyttö olisi vapaaehtoisesti luopunut yhteydenpidosta rakkaisiinsa, kadonnut tahaltaan.

Äidin katse kääntyy uskonyhteisöön.

– Uskon, että joku tai jotkut ovat pakottaneet häntä ottamaan pitkän eron meihin, jotenkin eristäneet hänet. Kyllä minä ainakin kuvittelen tuntevani tyttäreni. Jos hän olisi ilmoitannut, että en halua olla kanssanne tekemisissä ja haluan elää näin, niin olisimme olleet ihan rauhassa asian suhteen, äiti sanoo.

2000-luvun loppupuolella, useita vuosia katoamisen jälkeen, Anttiloiden lähisukulainen oli työmatkalla Yhdysvalloissa. Hän sai puhelimen päähän baptistiperheen äidinäidin, maatilan vanhan rouvan.

– Rouva kertoi muistavansa Sannan vuosien takaa. Hän kuvaili tyttöä, joka oli hauskuuttanut soittamisellaan perheen lapsia. Rouvan mukaan Sanna oli lähtenyt maatilalta ilmeisesti jo kesän 2001 aikana. Hän ei osannut kertoa, että minne tai kenen kanssa.

Epätietoisuuden vuodet kuluivat, mutta 2008 Anttilat saivat erikoisen yhteydenoton Ukrainasta Suomen suurlähetystöstä. Aiemmin New Yorkin suurlähetystössä työskennellyt virkailija oli siirtynyt töihin Ukrainan Kiovaan.

Sannan tapaus oli jäänyt hänen mieleensä Yhdysvaltain työvuosien ajalta. Virkailija ilmoitti Anttiloille, että Sanna oli käynyt uusimassa passinsa Kiovan suurlähetystössä.

– Hän ei olisi tietenkään saanut tällaista tietoa välittää eteenpäin, mutta jostakin syystä hän halusi meille tämän kertoa.

Anttilan perheellä ei ollut Itä-Eurooppaan mitään kytköksiä. Äiti selvitti asiaa ja huomasi nettisivutietojen perusteella, että baptistiperheen isä oli nimitetty Itä-Europaassa tehtävän lähetystyön johtajaksi. Perhe oli muuttanut Virosta Unkariin.

Sanna puhui jo nuorena sujuvaa venäjää. Hän oli musikaalinen, hengellinen ja tuli lasten kanssa hyvin toimeen. Hänellä oli monenlaisia kykyjä ja taitoja, joita uskonyhteisössä arvostettiin ja tarvittiin.

– Maalaisjärjellä ajattelen, että Sanna on siksi ollut tuolla alueella. Palaset loksahtavat kohdalleen.

Varmuutta tyttären liikkeistä tai olinpaikoista ei kuitenkaan ole. Poliisi ei tutki tapausta enää.

Tänä vuonna Sanna Anttila olisi 43-vuotias.

Kirkon avain ja nuottipinoja

– Kaikenlaiselta.

Se on 80-vuotiaan Eila Anttilan vastaus kysymykseen siitä, miltä tyttären katoamisen jälkeiset vuodet ovat hänestä tuntuneet. Hän uskoo, että tapaus voi jossakin vaiheessa selvitä. Eri asia on tapahtuuko se hänen elinaikanaan.

– Uskon, että hän elää. Minähän tulisin hulluksi, jos joka päivä pohtisin vain pelkkiä ikäviä vaihtoehtoja. Olen kokenut tunteiden aaltoilua laidasta laitaan. Välillä olen ollut kiukustunut. Miksi hitossa hän meni tekemään näin?

Perheessä ei enää puhuta Sannasta “ihan koko ajan”, kuten äiti asian ilmaisee.

Muistot nostavat päätään erinäisissä arkisissa tilanteissa. Taannoin äiti löysi siivotessaan kasan Sannan vanhoja nuotteja. Siskon soittimet ovat pikkuveljen hallussa.

Yhtenä päivänä ruokapöydässä naureskeltiin Sannan ja hänen siskojensa takavuosina valmistamalle sokerivesikuorrutukselle, johon oli lorahtanut ihan liikaa vettä. 

Teini-ikäisenä Sanna sai harjoitella urkujensoittoa Kaivokselan kirkossa Vantaalla. Hänen taitonsa olivat tehneet vaikutuksen seurakunnan naispappiin, joka pyysi Sannaa usein soittamaan lasten ja nuorten hengellisissä tapahtumissa. 

Useita vuosia myöhemmin äiti havahtui, että kotona lojuu tarpeettoman oloinen avain. Se oli Kaivokselan kirkon avain.

– Tämä oli kyllä kaiken huippu. Kovin monella teinillä ei välttämättä ole avainta kirkkoon, mutta Sanna oli saanut avaimen harjoituksiaan varten. Sittemmin kirkko paloi. Huomasin avaimen olevan meillä vasta palon jälkeen, äiti nauraa.

Kuka viestin luki?

Sannan tapauksesta kerrotaan myös tänä syksynä julkaistussa Dplayn Kadonneet-dokumenttisarjan jaksossa. Äiti ja isä purkivat tapausta kameran edessä kevättalvisissa kuvauksissa. Sen jälkeen tapahtui jotakin erikoista.

Dokumentinteossa mukana ollut toimittaja oli löytänyt Facebook-profiilin, johon Eila ja Into Anttila perehtyivät tarkemmin. 

Profiilinimenä oli tekaistun oloinen kolmen sanan yhdistelmä, ei henkilönimi. Profiilikuvana ei ollut kasvokuvaa. Tiilillä oli kuitenkin nähtävillä toisen käyttäjäprofiilin lisäämiä, Facebookin merkintätietojen mukaan Unkarin Budapestissä vuonna 2016 otettuja kuvia. 

– Niissä kuvissa oli kaksi henkilöä, mutta ei selkeää naamakuvaa. Katsoimme mieheni kanssa kuvia yhdessä ja totesimme, että kyllä, tuo toinen on Sanna.

Äiti lähetti Facebook-tilille suomenkielisen viestin.

“Sinulla on varmasti kaikki hyvin ja olet tyytyväinen elämääsi. Rikkoutuisiko se kupla, jos sinä ottaisit meihin yhteyttä?”

Viestisovelluksesta Eila Anttila näki, että vastaanottaja oli lukenut viestin.

Sen jälkeen käyttäjätili hävisi Facebookista.

Lue myös

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja