Stiina Saarisen 18-vuotias tytär Jenna Lepomäki tapettiin julmasti kesällä viisi vuotta sitten. Yhdet hyvästit lentokentällä, ja tytär oli pysyvästi poissa. Kovimman vihan ja surun yli Saarisen auttoi Jennan pikkuveli Arttu. ”Nannaa” ikävöineen, vaikeasti kehitysvammaisen teinin ilta- ja aamutoimet oli vain pakko hoitaa. Nyt hän kertoo vihan tyttärensä tappajaa kohtaan laantuneen.
Stiina Saarisen viimeinen muisto tyttärestään Jennasta on automatka lentokentälle kesäkuussa 2011.
Ajetaan kaameaa vauhtia. Takapenkillä istuvat 18-vuotias Jenna ja 13-vuotias pikkuveli Arttu. Samassa autossa, koko pieni espoolaisperhe. Hyvällä tuulella, vaikka kaikkia jännittää, ehtiikö Jenna lennolle.
Jenna on hetkeä aiemmin kertonut lentonsa lähtöajan. Samalla sekunnilla Stiina on ymmärtänyt, että nyt on kyse minuuteista. Jenna on varannut automatkaan aivan liian vähän aikaa.
Onneksi kuskiksi lähtenyt Stiinan kaveri osaa ajaa lujaa.
Jenna on aina tykännyt vähemmän aikatauluista ja enemmän vauhdin hurmasta. Auto on aina ollut paras paikka jutella Jennan kanssa vaikeistakin asioista. Moottorin hurinassa, maisemien vilistessä Jenna yleensä ymmärtää, mitä hänelle yritetään sanoa. Muutoin keskittyminen on vaikeaa.
Tällä kertaa käydään läpi käytännön asioita. Passi, matkaliput, liikkuminen Espanjassa.
Lentokentän aulassa Jenna halaa pyörätuolissa istuvaa pikkuveljeään hyvästiksi. Stiinan kaveri lähtee kärräämään Arttua ulos aidan viereen katselemaan lentokoneita.
Stiina kävelee tyttärensä kanssa lähtöselvitykseen. On vaikea päästää irti ja luottaa, että tyttö pärjää itse. Lentokoneessakaan Jenna ei ole koskaan ollut.
Edellisenä päivänä Jenna oli levittänyt vaatteensa äidin ja tyttären yhteisen makuuhuoneen sängylle ja alkanut iloisena miettiä, mitä ottaisi mukaan elämänsä ensimmäiselle etelänmatkalle.
”Otanko tämmösen, otanko tämmösen”, Jenna oli kysellyt äidiltään vähän väliä, selvästi jännittyneenä.
Äitinsä ja veljensä kanssa Jenna oli asunut edellisestä syksystä, hän oli muuttanut Espooseen melkein heti 18 vuotta täytettyään ja nuorisokodista päästyään. Välillä tyttö oli huidellut omilla teillään kavereidensa kanssa, mutta kotona ollessaan hän oli ollut äidille iso apu vaikeasti kehitysvammaisen Artun hoidossa. Oli leivottu ja kokattu yhdessä, käyty välillä laulamassa karaokea.
Äidin ja tyttären välit olivat lähentyneet niin paljon, että Jenna oli pyytänyt Stiinaa mukaan Espanjaan lomamatkalle. Jennan nuorisokotikaverin perheellä olisi siellä asunto, jossa sekä äiti että tytär voisivat majoittua. Stiina oli kuitenkin todennut, ettei Artun hoitamisen takia voisi lähteä mukaan.
Pirkkalan lentoasemalla Stiina saattaa Jennan niin pitkälle kuin voi. Lopulta henkilökunta tulee sanomaan, että ilman lentolippua edemmäs ei voi mennä. Jenna hyvästelee äitinsä ja kiirehtii koneeseen.
Jälkeenpäin Stiina on miettinyt, että onneksi viimeinen muisto on näin hyvä.
Katosi ja löytyi kuolleena
Jenna ehti lennolle, muttei koskaan palannut kotiin. Pian Espanjaan saapumisen jälkeen Stiina menetti yhteyden tyttäreensä.
Jenna oli kadonnut kerran aiemminkin, 16-vuotiaana, mutta silloin kyseessä oli ollut karkumatka nuorisokodista. Nyt Jenna oli vieraassa maassa rahattomana. Kaverit Espanjassa eivät osanneet kertoa, minne tyttö oli lähtenyt. He pyysivät rahaa, mukamas lentolippuja varten, mutta Stiina aavisti, että Jennalle oli tapahtunut jotain ja kieltäytyi lähettämästä euroakaan.
Tapaus päätyi pian uutisiin: 18-vuotias suomalaistyttö kadonnut jäljettömiin Espanjan Aurinkorannikolla. Kului kuukausia, eikä tyttöä löytynyt. Suomen tai Espanjan poliisi ei tuntunut tekevän mitään tytön löytämiseksi, vaikka katoamisilmoitus oli tehty jo heinäkuun alkupuolella. Fuengirolan suomalaislehti sentään piti katoamisesta lehdistötilaisuuden.
Lokakuussa Mijasista, Aurinkorannikon läheisestä vuoristokylästä, löytyi ruumis. Se osoittautui myöhemmin Jennaksi.