Tanja menetti miehensä juuri koronan kynnyksellä – poikkeusaika ei antanut tilaa surulle, mutta muutti omat ajatukset täysin: "Se pitkään kestänyt henkinen paine oli ihan älytöntä"

5:42
Tällaista on elämä paikassa, jossa yhden viikonlopun aikana hyvästeltiin kahdeksan ihmistä ikiuneen. Katso videolta, millaista on työ saattohoitokodissa.

Tanjan mies menehtyi maaliskuussa sairastettuaan reilun vuoden aggressiivista vatsasyöpää. Elämänsä pahimman menetyksen kokenut Tanja kertoo MTV Uutisille, miten läheisen kuolema muuttaa elämää.

– Tästäkin selvitään, kun ei ole pumpulissa kasvanut ja on kokenut jo elämässään vastoinkäymisiä. Ei ole vaihtoehtoja, puoli vuotta sitten miehensä hyvästellyt Tanja, 49, sanoo. 

Tanjan mies näytti sairastumisen merkkejä kesällä 2018, ja syöpädiagnoosi annettiin alkuvuodesta 2019. Tuon diagnoosin jälkeen Tanjan elämä ei ollut enää entisensä. Lopulta kärsimys päättyi saattokodissa viimeisiin hyvästeihin tämän vuoden maaliskuussa. 

– Yritin etukäteen miettiä, millainen se hetki on, kun toinen lähtee. Olin menettänyt veljeni reilu kaksi vuotta sitten. Isän hyvästelin arkkuun noin viisi vuotta sitten. Silti mieheni menettäminen on ollut minulle kaikkein kovin paikka, hän sanoo hiljaa. 

Korona toi kapuloita suremisen rattaisiin

Lisähuolia perheelle toi korona, joka rantautui Suomeen Tanjan miehen kuolemaa seuraavana päivänä. Tanja ei halunnut antaa pelolle ja surulle liikaa valtaa, vaan piti itsensä kiireisenä.

– Lupasin miehelleni, että hänen ei tarvitse olla tytöistä huolissaan kuolemansa jälkeenkään. 

Siitä lupauksesta Tanja piti kiinni. 

– Päätin, että laitan arjen pyörimään heti. Hommasin lapselle tietokoneen koulunkäyntiä varten. Hoidin arkirutiinit – kaiken ihan viimeisen päälle. 

Samalla kun koronavirus toi mukanaan uuden normaalin, Tanja yritti suoriutua yksin hautajaisjärjestelyistä ja muista läheisen kuoleman jälkeisistä paperitöistä. 

– Niin moneen piti revetä ja olla tehokas. Se pitkään kestänyt henkinen paine oli ihan älytöntä.

Hautajaiset järjestettiin hallituksen asettamien suositusten ja rajoitusten mukaisesti, vain muutamien läheisten läsnä ollessa. 

– Kukaan ei voinut tulla kylään koronaviruksen vuoksi. Tein kaiken yksin. Se oli hirveää, Tanja kuvailee aikaa, josta osa meni sumun peitossa. 

Surulle oli aikaa vasta kuukausien jälkeen

Vasta elokuun lopussa Tanja antoi itselleen luvan olla väsynyt.

– Voimat ovat edelleen vähissä. Välillä on sellainen olo, että vaikka nukkuisit kuinka paljon tietynlainen väsymys pysyy jossain todella syvällä. 

Tuolloin Tanja antoi tilaa myös surutyölle. Näin jälkikäteen hän on sitä mieltä, että yhteiskunta ei anna surevalle ihmiselle tarpeeksi aikaa, vaan odottaa surevan palaavan nopeasti tehokkaaksi veronmaksajaksi. Ikään kuin kuolemaa ei olisi ollutkaan. 

Tanja huomauttaa, että jokainen sureva haluaa käydä asioita läpi omalla tavallaan, vaikka elämässä onkin päästävä eteenpäin. 

– Kukaan ei voi sanoa sinulle, milloin sinun tulisi olla ”normaali”, vaikka eihän sinusta tällaisen jälkeen tule koskaan normaali.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen...

Miksi kiire loppuu vasta kuolinvuoteen äärellä?

Tanjan mies vietti ennen kuolemaansa viisi päivää saattokodissa. Tanja kiinnitti saattokodissa huomiota siihen, kuinka rauhallinen ja kiireetön tunnelma oli kuolevien ihmisten vierellä. 

– Miksi kiireen pitää pysähtyä vasta siinä vaiheessa, kun ihminen kuolee, Tanja pohtii. 

Tanja on itse tehnyt liki kolmekymmentä vuotta töitä hoito-alalla. Surutyönsä aikana hän alkoi pohtimaan, onko kotihoidon työ enää häntä varten. Hän on miettinyt paljon myös sitä, miten kiire määrittelee nykyaikaa ja -ihmisiä. 

– Onko elämä sen väärti, että laittaa itsensä kireälle työn takia tai että pitää jatkuvasti suorittaa ja suorittaa? Pitäisi miettiä itseään. 

– Tavoitellaan kauheasti materiaa ja rahaa. Kyllähän ihmisten pitää työnsä hoitaa, mutta toivoisin, että ihmiset huomaisivat sen, mikä elämässä on oikeasti tärkeintä. Se on perhe, lapset, ystävät ja läheiset, hän sanoo.

Loputon ikävä

Kysyttäessä, miten Tanja voi juuri tällä hetkellä, hän sanoo, että ikävä on kova.

Hän tiedostaa, että hänen miehensä on kuollut, eikä tämä palaa enää koskaan. Valtavan surun rinnalla on myös yksinäisyys.

– Käyn hänen haudallaan monena iltana juttelemassa. Se on tietynlaista surutyön läpikäyntiä, Tanja sanoo. 

Kaiken kokemansa jälkeen Tanja katsoo tulevaisuuteen toiveikkaana. Lapset ja heidän hyvinvointinsa on perheenäidille kaikkein suurin voimavara. Samoin luonto ja musiikki, ne auttavat pahimpina hetkinä. 

– Näen, että meillä on hyvin asiat, se antaa voimaa. Luotan, että asiat aina järjestyvät, siltikin.

Haastateltava ei esiinny artikkelissa koko nimellään aiheen arkaluonteisuuden vuoksi.

Lue myös

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja