Pauliina menetti puolisonsa ja sielunkumppaninsa syövälle heidän tyttärensä ollessa vain 3-vuotias. Vain kuukausia myöhemmin hän sairastui itse verisyöpään.
Puhelimeen vastaa silti nainen, jonka äänessä kaikuu elämänilo ja positiivisuus. Se on ihme, sillä vain harva on kokenut viime vuosina jotain niin karmeaa kuin hän.
Pauliina Garz on verisyövästä toipuva leski – ja vain 36-vuotias. Viime vuosien tapahtumat ovat kuitenkin jättäneet myös jälkensä.
– Aina, kun aiemmin mietin Christiania, en voinut ajatella kuin sitä tilannetta, kun hän lähti. Näin silmissäni sen, miten hän kuoli. Se on ollut kaikkein järkyttävintä, hän sanoo hiljaa.
Oudot oireet varjostivat onnellista raskausaikaa
Palataan ajassa alkuvuoteen 2014. Se oli todella jännittävää aikaa – odottihan Pauliina esikoistaan saksalaisen miehensä, Christianin, kanssa. Joitain vuosia aiemmin tavannut pariskunta oli onnensa kukkuloilla, vaikkakin raskauden viimeistä kolmannesta varjostivatkin Christianin oudot oireet.
– Christian ei pystynyt syömään – hänen mukaansa ruoka pysähtyi ruokatorveen. Käytännössä hän oksensi kaiken, mitä söi, Pauliina kertoo.
– Lääkäri ajatteli aluksi, että ei ole mitään hätää. Korkeintaan ruokatorvessa on jokin tulehdus, josta selviää lääkkeillä, nainen kertaa miehensä ensimmäistä lääkärikäyntiä esikoisen syntymän jälkeen.
Tähystyksessä tuli kuitenkin isku vasten kasvoja. Ruokatorvessa oli koko käytävän tukkiva pahalaatuinen kasvain.
– Pari viikkoa myöhemmin saimme tietää, että kyseessä on harvinainen ruokatorven syöpä, joka ei edes ole nuoren ihmisen sairaus, Pauliina kertaa.
Syöpä tuli toisen ja viimeisen kerran kylään
Christianin syöpää hoidettiin ensin sytostaattihoidoilla ja myöhemmin useita tunteja kestäneellä leikkauksella, jossa poistettiin osa miehen ruokatorvesta ja mahalaukusta.
Kuukausien vieriessä oireet silti palasivat.
– Hänellä oli kauheat niska- ja käsikivut. Emme oikein tienneet, mistä ne kaikki kivut oikein tulivat, Pauliina muistelee.
– Lopulta olkavarresta löytyi todella iso kasvain, joka painoi Christianin hermoja – sille ei pystytty tekemään yhtään mitään.
Kukaan ei kertonut meille, että Christian kuolee"
Vielä tuolloin ei kuitenkaan keskusteltu kuolemasta, vaan toivo Chistianin parantumisesta eli pitkään.
Kuukausia kestäneiden tehottomien sytostaattihoitojen jälkeen Christian siirrettiin joulukuussa 2016 kotiin palliatiiviseen hoitoon. Se tarkoittaa käytännössä saattohoitoa – kivunlievitystä ennen kuolemaa.
– Kukaan ei kertonut meille, että Christian kuolee, Pauliina muistelee äärimmäisen epätietoista aikaa.
Lopulta noin kuukautta myöhemmin syöpä oli kotilääkärin mukaan tehnyt lukuisia etäpesäkkeitä ympäri Christianin kehoa. Keuhkoja ja jopa selkärankaa myöten.
10 päivää myöhemmin Christian menehtyi, vain 33-vuotiaana.
– Se oli hyvin ihmeellistä ja erikoista aikaa – pari kuukautta meni aivan jossain pimennossa. Ei siinä hetkessä halunnut edes ajatella, että toinen kuolee.
Lue myös: Terhi menetti äitinsä täysin yllättäen – näin hän pääsi yli pahimmasta katkeruudesta ja surusta: "Ikään kuin joku tulppa olisi auennut"
Suru-uutinen oli tulla liian myöhään
Pauliina olisi toivonut, että häntä olisi valmisteltu tulevaan jo aiemmin, sillä sana kuolema sekä ajatus lopullisista jäähyväisistä tuntuivat iskevän kuin salama kirkkaalta taivaalta.
– Christian meni todella nopeasti huonoon kuntoon. Jos olisin tiennyt aiemmin, olisin…, Pauliina sanoo ja purskahtaa itkuun.
– Olinhan minä arvannut, mitä tulee tapahtumaan. Mutta kun kukaan ei kerro sitä ääneen, sitä haluaa vain uskoa, että kaikki vielä järjestyy.
Vaikka tieto Christianin kuolemasta tulikin yllätyksenä, Pauliina ehti jättää hyvästit: Kaikki, mitä haluttiin sanoa, sanottiin.
– Mieti: istut rakkaasi kuolinvuoteella. Et haluaisi luopua toisesta etkä päästää irti. Mutta ne asiat on käytävä läpi, jotta voit toteuttaa toisen viimeisen toiveen.
"Se kummitteli mielessäni"
Pauliinan mukaan kuolinhetki oli kuitenkin kaikkein järkyttävin kokemus. Se pyyhki hetkeksi hänen mielestään ne kaikkein kauneimmat yhteiset muistot.
– Se tapa, jolla Christian lähti… Näin silmissäni sen, miten hän kuoli. Se on ollut tässä kaikkein järkyttävintä. Se kummitteli mielessäni varmaan ensimmäiset kaksi vuotta.
Lue myös nämä koskettavat tarinat:
- "Viimeisenä elinaamunaan Ilpo sanoi, ettei jaksa enää" – leskeksi jäänyt Eeva, 72, antaa kasvot ikäihmisten yksinäisyydelle, josta kärsii joka kolmas
- Kolmantena hääpäivänä Laura, 27, jätti viimeiset hyvästit aviomiehelleen Ramille – syöpä erotti sielunkumppanit: ”Rakkaus on ainoa, joka elää ikuisesti”
Seuraava painajainen alkoi vain kuukausia myöhemmin
Christianin tuhkauksen jälkeen Pauliina otti hengähdystauon.
– Se oli rankkaa aikaa.
Kun miehen kuolemasta ja hautajaisista oli kulunut jonkin aikaa, Pauliina lähti kahden viikon Thaimaan-matkalle pariskunnan tyttären, Lillyn, kanssa. Tarkoituksena oli viettää laatuaikaa auringosta nauttien.
Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitellusti.
– Minulle tuli voimakkaita flunssan oireita. Aluksi luulin niiden johtuvan hotellihuoneen ilmastoinnista.
Oireet eivät ottaneet laantuakseen matkan jälkeenkään, eikä antibioottikuureista ollut minkäänlaista apua.
– Lopulta äitini sanoi, että minun on pakko mennä päivystykseen. Olin ihan loppu, Pauliina kertaa.
Syöpä tuli taas perheeseen
Kun suomalaiset juhlistivat Suomen itsenäisyyttä vuonna 2017, Pauliina sai kuulla sairastuneensa leukemiaan, eli verisyöpään.
Tilanteen vakavuus konkretisoitui vasta kuukauden sumussa kulkemisen ja arjen suorittamisen jälkeen.
Sitten iski katkeruus.
– Pakko myöntää, että katkeruus iski. Mietin, miksi minun pitää kantaa näin valtavan suurta taakkaa, Pauliina sanoo herkistyen.
– Olisin voinut antaa leukemiani jollekin muulle, kun olin kuitenkin nähnyt, kun mieheni kuolee syöpään – ja sen, mitä syöpä tekee ihmiselle. Syöpähän syö ihmisen täysin.
Katkeruus kaiveli kuitenkin vain hetken. Pauliinalla oli pieni lapsi, joka oli vain muutamaa kuukautta aiemmin menettänyt isänsä. Hänen oli vain keskityttävä selviämiseen.
– Kun sairastin, en missään vaiheessa miettinyt, että kuolisin.
Rankka osastoaika erossa perheestä
Pauliina vietti sairauden pahimmassa vaiheessa useita kuukausia osastolla täydessä eristyksessä.
Hän oli leukemian ja sen nitistämiseksi syömiensä lääkkeiden takia infektioherkkä – pienikin flunssa iski kuolemanvakavana.
Osastoaika oli henkisesti äärimmäinen koitos, sillä Pauliina näki tyttärensä vain videopuheluiden välityksellä ja ainoa päivittäinen ihmiskontakti oli sairaanhoitaja.
Lisäksi hoidot olivat fyysisesti raskaita sivuvaikutusten vuoksi.
– Minulla oli kuumetta, korvani turposivat ja minulle tuli ihmeellistä ihottumaa – siis kaikkea mahdollista, mitä vain voi tulla.
– Lääkärini kerran tokaisi, että olen hänen ensimmäinen potilaansa, joka saa kaiken, mitä vain sytostaattista voi tulla ihmiselle.
"Kaksi vuotta on ollut täydellistä taistelua"
Koska Pauliinalla oli korkea riski syövän uusiutumiselle, sytostaattihoitojen jälkeen hänelle tehtiin kantasolusiirto.
Viimeiset kaksi vuotta ovatkin olleet haastavia siirron aiheuttamien komplikaatioiden vuoksi.
– Nyt voi ensimmäistä kertaa sanoa, että alkaa helpottaa. Kaksi vuotta on ollut täydellistä taistelua, kun on ollut käänteishyljintää ja muuta. Pää ja jalat turpoavat suurista kortisonimääristä, Pauliina listaa.
Vakavan sairauden opettamana katse tulevaisuuteen
Pauliina sanoo, että välillä hänen on vaikea itsekin ymmärtää, miten ihmeessä hän on selvinnyt kaikesta kokemastaan.
Tai sitä, miten hänen elämänilonsa on kestänyt niin kirkkaana kaikki nämä vuodet.
Syövästä hiljalleen toipuva naisen tekee tällä hetkellä äärimmäisen onnelliseksi se, että hän palaa syyskuussa jälleen myymäläpäällikön tehtäviin.
Kaikki leukemiaa sairastavat eivät pääse koskaan takaisin työelämään.
Kysyttäessä, millaisia tulevaisuuden haaveita hänellä on kaikkien rankkojen kokemusten jälkeen, Pauliina sanoo keskittyvänsä hetkeen ilman sen suurempia tulevaisuuden suunnitelmia.
Rakkaan aviomiehensä menettäminen ja oma vakava sairastuminen tekevät nöyräksi elämälle.
– Se, mikä on muuttunut vakavan sairauden jälkeen, on se, että en uskalla miettiä elämää kovin pitkälle. Haluan vain pitää huolen, että minä, lapseni ja perheeni pysyvät terveenä.
– Menen tällä hetkellä päivä kerrallaan ja teen sitä, mikä tuntuu hyvältä.
Näin Pauliina on selvinnyt elämän suurista vastoinkäymisistä:AIKASanotaan, että aika parantaa haavat. Se myös parantaa rikkoutuneen sydämen suuren menetyksen jälkeen. Itselle tulee olla armollinen: Mikään tunne ei ole pysyvä, vaan jossain vaiheessa suru muuttaa muotoaan. – Sinun on pystyttävä suhtautumaan positiivisesti tulevaisuuteen. Siihen, että kyllä tämä vielä helpottaa. Ei elämä voi koko ajan olla ihan p*skaa, Pauliina kiteyttää. – Vaikka minä tässä haastattelun aikanakin pillitän, se on ihan luonnollista. Kuka ei itkisi koettuaan jotain tällaista, hän jatkaa. TUKIVERKOSTOArjen pyörittäminen tai yhteensovittaminen ei olisi ollut mahdollista ilman läheisiä ja auttavaista tukiverkostoa. Pauliinan vanhemmat ja ystävät ovat viime vuosien aikana auttaneet niin Lillyn hoitamisessa kuin muissa arkisissa asioissa. – Minulla on tosi ihanat ystävät ja perheeni on ollut aina minun tukenani: he ovat aina kuunnelleet ja auttaneet minua – samoin Christianin perhe, Pauliina sanoo jälleen herkistyen. – En tiedä, mitä minulle olisi tapahtunut, jos minulla ei olisi ollut ketään – jos olisin ollut ihan yksin. PUHUMINENPauliina on jatkuvasti puhunut avoimesti sekä Christianin sairastamisesta ja kuolemasta että omasta syöpätaistelustaan avoimesti – niin läheistensä kuin tuntemattomienkin kanssa. Lisäksi Pauliina on brutaalin rehellisesti kertonut ajatuksistaan kuolemasta, surusta sekä vakavista sairauksista. Sinnikäs nainen on turvautunut myös ammattiapuun sairautensa aikana. VANHEMMUUSPauliinan mukaan hänen ja Christianin yhteinen lapsi, Lilly tuo valtavasti voimaa niin surutyöhön kuin syöpätaisteluunkin. – Ja ajatus siitä, mitä Christian olisi toivonut minun tekevän, vie minua eteenpäin. – Ei hän olisi ikimaailmassa halunnut, että itken ja makaan sängyssä seuraavat kaksi vuotta. Hän olisi halunnut, että jatkan elämää pelkästään Lillyn takia, hän sanoo. ELÄMÄNASENNEAika tai paraskaan lähiverkosto ei kuitenkaan yksin auta surusta yli pääsemiseen – tärkeintä on elämänasenne. – Mieheni sanoi joka aamu: Think positive. Hänen oli tapana ajatella, että kaikesta kyllä selvitään. |
0:25