Pitkittynyt yksinäisyyden kokemus voi aiheuttaa masennusta, arvottomuuden tunnetta ja elämänhalun hiipumista.
– Moi moi, helsinkiläinen Eeva Mäkinen, 72, huhuilee tottuneesti kotiin tultuaan.
Asunnon seinät pysyvät mykkinä, ainoa vielä elossa oleva viherkasvi seisoo olohuoneen nurkassa. Kestää hetki ennen kuin Mäkinen muistaa, että eihän täällä ketään ole. Hänen elämänsä rakkaus, Ilpo Mäkinen, lähti kaksi vuotta sitten viimeiselle matkalle 46 yhteisen avioliittovuoden jälkeen. Nyt Mäkistä on vastassa vain tyhjä koti ja yksinäisyys.
Mäkinen hoiti miestään viimeiseen asti kotona, kunnes verisyöpä lopulta vei hänet vuosien sairastelun jälkeen.
– Viimeisenä elinaamunaan Ilpo sanoi, ettei jaksa enää ja kuoli pois. Vaikka hän sairasti fyysisesti yli kymmenen vuotta, henkisesti hän oli todella skarppi ja seurasi maailman menoa. Hänen kanssaan aina kävimme läpi päivän uutiset ja urheilutapahtumat, sitä kaipaan kovasti.
Ystäväpiiri-toiminnan alueohjaajan Raita Lehtosen mukaan noin joka kolmas ikäihminen kärsii ajoittain yksinäisyydestä, joka heikentää heidän hyvinvointiaan ja on yleensä kielteinen sekä ahdistava tunne.
– Yksinäisyyden kokemus on aina yksilöllinen, ja se linkittyy myös ikäihmisen elämänkulkuun ja -tapahtumiin, Lehtonen sanoo.
Erikoissuunnittelija Tarja Levo Eläkeliitosta sanoo, että yksinäisten ihmisten määrän arvioiminen on haastavaa, sillä riippuen siitä, mitä ja miten kysytään, saadaan vähän erilaisia lukuja. Tutkimusten valossa yksinäisyyden tunne on yleisempi iäkkäillä yksinasuvilla kuin esimerkiksi puolison kanssa asuvilla. Suomessa asuu yksin noin 350 000 yli 65-vuotiaista.
Tilastokeskuksen mukaan yli 64-vuotiaista yksinasuvista yksinäiseksi itsensä koko ajan tai suurimman osan ajasta kokee noin 2-4 prosenttia ja usein noin 11 prosenttia. Itsensä joskus yksinäiseksi kokeneita yli 64-vuotiaita on noin 41 prosenttia.
Kosinta Olympiastadionilla
Elettiin 1970-luvun alkua. Helsinkiläisravintolassa järjestetyissä ylioppilastansseissa komea nuori mies oli juuri ostanut viinipullon ja kysyi vieressä olevalta viehättävältä tytöltä, haluaisiko tämä jakaa sen hänen kanssaan.
– Siinä istuimme sitten koko loppuillan, ja muistaakseni toinenkin pullo tilattiin. Puolen vuoden päästä Ilpo kosi minua Helsingin Olympiastadionilla, ja häitä tanssittiin 1972. Isäni osti meille yksiön Töölöstä, jossa meidän yhteinen taipaleemme alkoi, Mäkinen muistelee.
Siinä sitten käytiin yhdessä hiihtämässä ja juoksemassa 20 kilometrin lenkkejä. Rakennettiin omakotitalo ja kasvatettiin kaksi tytärtä. Eeva työskenteli 33 vuotta veripalvelussa sairaanhoitajana, Ilpo valmistui ensin valtiotieteellisestä, mutta vaihtoi myöhemmin ammattia restonomiksi.
– Hän oli todella hyvä laittamaan ruokaa. Meillä oli sellainen työnjako, että minä kävin kaupassa ja Ilpo teki ruokaa. Hän ei tarvinnut edes mitään keittokirjaa, vaan loihti maukkaat ruoat päästään, kun näki ostamani ainekset.
Mäkisillä kävi usein sukulaisia ja ystäviä syömässä. Juteltiin ja juotiin hyvää viiniä, talo oli täynnä elämää.
– Vielä vähän ennen kuolemaansa Ilpo saattoi auttaa minua ruoanlaitossa sitä mukaa, kun jaksoi.
Yksin jäätyään Mäkinen jaksaa harvoin laittaa itselleen monipuolista ruokaa, vaan syö yleensä eineksiä.
– Eihän siinä ole mitään järkeä, jos laitan jotakin hienoa, vaikkapa ranskalaista kalakeittoa, niin sitä tulee iso kattilallinen, jota syön sitten monta päivää.
Yksinäisyyden monet kasvot
Kaipuu alkaa heti aamusta. Mäkisillä oli tapana lukea aamuisin yhdessä Helsingin Sanomia ja juoda kahvit sängyssä. Vasta sitten noustiin laittamaan aamupalaa ja lähdettiin usein kävelylle, elokuviin tai teatteriin. Matkoillakin käytiin ahkerasti yhdessä, Norjan vuonoilla, Grönlannissa, Karibian risteilyllä. Nyt Eeva Mäkinen tekee joitakin näistä asioista yksin, mutta ne eivät tunnu enää samoilta.
– Kumppanin kaipuu on valtava, Mäkinen sanoo.
Osa hänen leskiystävättäristään on tavannut uuden kumppanin, mutta Mäkiselle ajatus ei ole mieluinen.
– En jaksa tässä elämän vaiheessa tutustua uuteen ihmiseen perusteellisesti. Jos hän nyt sattuu kävelemään teatterin käytävällä vastaan ja pyytää kahville, niin mikäs siinä, mutta missään deittisovelluksissa en ole enkä aktiivisesti etsi ketään, vaan olen mieluummin yksin.
Pukkilassa asuva Seppo Salonen, 78, jäi myös leskeksi kolmisen vuotta sitten, ja yksinäisyyden tunteesta on tullut tuttu vieras.
Hän löysi kuitenkin naisystävän leskeksi jääneille tarkoitetulta Eläkeliiton Yhtäkkiä yksin -kurssilta. Koronan ja välimatkan vuoksi pariskunta ei näe kovin usein, mutta pitää yhteyttä soittelemalla säännöllisesti, mikä tuo iloa päiviin.
– Ilman häntä olisin varmasti paljon yksinäisempi, Salonen pohtii.
Salonen suosittelee kurssia kaikille leskeksi jääneille, sillä häntä se on auttanut paljon eteenpäin. Etenkin miehillä voi olla usein korkea kynnys hakea apua yksinäisyyteen ja muihin elämän vaikeisiin tilanteisiin.
– Minun kurssillani oli 14 naista ja 2 miestä. Naiset selvästi hakeutuvat herkemmin tällaisiin paikkoihin, Salonen sanoo.
Yksinäiset aamut ja illat
Lehtosen mukaan yksinäisyyden kokemus voi aiheuttaa kehän, jossa liikkeelle lähtemisen ja toisten tapaamisen kynnys kasvaa, ja kotiin jääminen puolestaan vahvistaa yksinäisyyden tunnetta. Yksinäisyyteen liittyy usein tarpeettomuuden tunne, joka hankaloittaa sosiaalisten kontaktien ylläpitämistä sekä osallistumista uusiin tilanteisiin. Kokemus yksinäisyydestä saattaa näyttäytyä myös siinä, kuinka ihminen jaksaa huolehtia itsestään; esimerkiksi ruoka ei maita ja liikunta voi jäädä vähäiseksi.
Toisaalta taas aktiivisuus sosiaalisissa tilanteissa ja lukuisat harrastukset voivat olla henkilön tapa peittää yksinäisyyden kokemuksensa. Kun kotioven laittaa kiinni, valtaa mielen ahdistava kokemus yksinäisyydestä.
Mäkinen ja Salonen kuuluvat todennäköisesti jälkimmäiseen yksinäisyyden määritelmään. Heillä on kyllä paljon sosiaalisia kontakteja ja puuhaa riittää, mutta yksinäisyys näyttäytyy yksinäisinä kaipuun hetkinä, kun muita ihmisiä ei ole läsnä.
– Minulla on kaksi lasta ja kuusi lastenlasta, joita näen säännöllisesti. Lisäksi käyn Martta-illoissa, vesijumpassa ja kahvilla eri tuttavieni kanssa. Mutta yksinäisyys ilmenee yksinäisinä iltoina ja aamuina kotona, Eeva Mäkinen sanoo.
Salosellakin on päivisin puuhaa sekä lapsi ja lastenlapsia, joihin hän pitää yhteyttä. Lisäksi hän käy Eläkeliiton kerhoissa, keilaamassa ja pelaamassa mölkkyä. Se on kuitenkin eri asia kuin samassa taloudessa asuva elämänkumppani, jonka kanssa voisi jakaa ilot, surut ja arkiset kokemukset.
– Televisio ja radio ovat tulleet minulle entistä tärkeämmiksi, katson päivisin vanhoja Suomi-filmejä. Myös 7-vuotias Tytti-kissa on tärkeä seuralainen, Salonen sanoo.
Kosketuksen kaipuu koronakeväänä
Tänä keväänä koronan jyllätessä maailmalla ikäihmiset eristettiin kotiin. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen suosituksen mukaan erityisesti yli 70-vuotiaiden piti välttää altistumista koronavirukselle, sillä heillä on selvästi muita suurempi riski sairastua vakavaan koronavirustautiin. Iäkkäät, jo valmiiksi yksinäiset ihmiset joutuivat neljän seinän sisään.
Mäkinen muistaa hyvin sen päivän, kun hän aloitti koronaeristyksen. 12. maaliskuuta eläkeläisten ryhmän oli määrä kokoontua. Moni kuitenkin perui koronatilanteen vuoksi, mutta Mäkinen lähti vielä taidenäyttelyyn ja ravintolaan syömään. Illalla hän soitti tyttärilleen ja kertoi olleensa kaupungilla. Tyttäret kauhistuivat ja käskivät äidin pysyä kotona.
– Niin minä sitten pysyinkin 2,5 kuukautta. Lapset kävivät minulle kaupassa ja jättivät kassit oven ulkopuolelle, apteekista minulle toimitettiin lääkkeet niin ikään kotiovelle. Ihmiskosketusta kaipasin silloin paljon, kun läheisiä ei päässyt halaamaan, Mäkinen sanoo.
Puhelimesta tuli koronakeväänä entistäkin parempi ystävä, ja Mäkinen saattoi soitella 20 puhelua päivässä yksinäisyyteensä.
Myös Salonen korvasi koronan vuoksi peruuntuneita menoja puhelinsoitoilla tutuille ja sukulaisille.
– Tytti-kissa oli ainoa, joka oli tyytyväinen siitä, että olen jatkuvasti kotona sen kanssa, Salonen pohti.
Lehtosen mukaan on viitteitä siitä, että yksinäisyydestä kärsivien ikäihmisten määrä on koronaepidemiaa seuranneen eristäytymisen johdosta kasvanut.
– Eristäytyminen on vaikuttanut heikentävästi niin kotona kuin palveluasumisessa asuvien ikäihmisten sosiaalisiin suhteisiin kasvokkain tapahtuvien kohtaamisten jäätyä vähiin tai kokonaan pois, Lehtonen sanoo.
Levon korviin oli koronakeväänä kantautunut turhautuneita kommentteja ikäihmisiltä. He ajattelivat olevansa rasite yhteiskunnalle ja tunsivat olevansa jotenkin vaarallinen ihmisryhmä, kun eivät saaneet liikkua ulkona tai tavata ketään.
– Tietenkin tällaiset mietteet vaikuttavat esimerkiksi mielen hyvinvointiin. Itseäni vähän huolettaa, palaavatko kaikki ne ikäihmiset, jotka ennen koronaa osallistuivat aktiivisesti erilaiseen harrastus- ja järjestötoimintaan. Osalle uudelleen toimintaan mukaan lähteminen voi olla kynnys, kun rutiini rikkoontui ja totuttiin olemaan kotona, Levo pohtii.
Hymy pelastaa päivän
Miten ikäihmisten yksinäisyyttä sitten voitaisiin lievittää?
Lehtonen on sitä mieltä, että yksinäisyydestä on tärkeää puhua avoimesti. Yksinäisyydestä kärsivälle tulisi antaa aikaa ja mahdollisuuksia kertoa kokemuksistaan turvallisessa sekä ymmärtävässä ympäristössä. Vertaistoiminnasta ja keskusteluista muiden yksinäisyyttä kokevien kanssa on tutkimuksellista näyttöä yksinäisyyden lievittämisen keinona.
– Esimerkiksi Ystäväpiiri-toiminta on tutkimuksissa vaikuttavaksi todettu ja toimiva kokonaisuus ikäihmisten yksinäisyyden lievittämiseen ja ennaltaehkäisyyn.
Ystäväpiiri-toiminnan päällikön ja kehittäjän Anu Janssonin mukaan erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä vastaanotoilla säännöllinen yksinäisyyden kartoittaminen ja puheeksi ottaminen tulisi olla rutiinia.
– Valitettavasti se ei vielä sitä ole ja koen, että siihen tarvittaisiin parannus. Esimerkiksi koulutuksessa yksinäisyys tulisi olla jo keskeisenä teemana sote-alalla, Jansson havainnollistaa.
Levo on sitä mieltä, että yksinäisyys ei varsinaisesti ole lisääntynyt viime vuosien aikana, mutta se on jonkin verran muuttanut muotoaan.
– Ajattelen, että me emme enää näe toisiamme samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ei pysähdytä keskustelemaan kaduilla tai kauppajonoissa, ei tervehditä vastaantulijaa tai keskustella naapureiden kanssa. Kenelläkään ei ole aikaa jutella ikäihmisten kanssa, Levo kommentoi.
Hänen mielestään on surullista, että kun ikäihmiset tarvitsevat apua tai haluavat kysyä jotakin, he ovat kovin anteeksipyytäviä siitä, että häiritsevät nuorempia, kiireisiä ihmisiä omilla vaivoillaan.
Levon mukaan, vaikka yhteiskunnan rakenteilla voidaan tehdä asioita yksinäisyyden vähentämiseksi, niin se, mitä jokainen meistä voi tehdä lievittääkseen toisten yksinäisyyttä, on kohdata ihminen puistoissa, kadulla, kaupassa, porraskäytävässä.
– Silmiin katsominen ja pieni hymy merkitsevät monelle jo paljon, eivätkä ne maksa mitään.