Kuvankaunis ja lähes luonnonvaraisena kukoistanut Vallisaari aloitti lauantaina lauttaliikennöinnin Kauppatorin ja saaren välillä. Upseerin poika, MTV Uutisten meteorologi Visa Salojärvi vietti lapsuutensa Vallisaaressa ja oli yksi niistä muutamasta sadasta, jotka saaressa asuivat.
Salojärvi kertoo nyt, millainen saari oli 1950–60-luvuilla.
Hämeenlinna vuonna 1949. Salojärven perhe tekee muuttokuormaa, sillä edessä siintää aivan uusi kappale heidän elämässään: muutto saarelle, tarkemmin Helsingin Vallisaarelle.
Tie suljetuksi saareksikin kutsutuksi Vallisaarelle kävi isän työn kautta: hän oli upseeri, josta tuli Vallisaareen perustettavan keskussääaseman päällikkö.
Visa Salojärven kotialbumi: Salojärvi ikuisti vanhan kotitalonsa vuonna 2008.
Muutamia talonmiehiä ja huoltohenkilökuntaa lukuun ottamatta Vallisaaressa asui ainoastaan meri-ja maavoimien henkilökuntaa ja heidän perheitään.
Vallisaaressa 1950- ja 60-luvuilla elänyt muutaman sadan ihmisen yhteisö oli monella tapaa omavarainen. Saarella oli oma koulu ja oma kauppa. Lisäksi lähes jokaisella saarelaisella oli oma pieni maatilkku, jossa viljeltiin ”ruoan jatketta”, Salojärvi muistelee.
Vallisaaren kauppa ja posti.Lehtikuva
Pikkupojalle Vallisaari oli kasvualustana mitä parhain, Salojärvi sanoo.
– Ympäristö oli kuin maanpäällinen taivas. Se on neljä kilometriä Helsingistä ja siellä on koskematon ja aivan ihmeellinen luonto. Saari oli huomattavasti paremmassa kunnossa silloin, kun siellä asuttiin ja saarelaiset pitivät huolta ympäristöstään.
Kun Salojärvi aloitti kansakoulun vuonna 1959, hän kävi sen tietysti Vallisaaren omassa koulussa. Koko koulussa oli tuolloin 16 oppilasta ja yksi opettaja.
– Opettaja opetti kahdeksaa eri ikäluokkaa. Liikuntaa ja uskontoa opiskeltiin yhdessä, muita oppiaineita sitten tasojen mukaan.
Vallisaaren kansakoulu.Lehtikuva
Lähde, uima-allas, lampi
Salojärven mieleen on painuneet ennen kaikkea kesäpäivät, jotka kuluivat auvoisasti Vallisaarella sijatsevalla suurella lammella.
– Yksi mukavammista paikoista kesäisin oli lampi. Jossain vaiheessa muutimme merenrannalta saaren keskiosissa olevaan toimistotaloon, jonka jaoimme neljän muun perheen kanssa. Meillä oli lammen rannalla sauna, jossa saunottelimme muutaman kerran viikossa.
Visa Salojärven kotialbumi: Vallisaaren lampi vuonna 2014.
1600-luvulla lampi toimi makean veden keitaana merenkulkijoille. Myöhemmin lammen ympärille muurattiin neliönmallinen uima-allas. Kuitenkin jo Salojärven lapsuudessa uima-altaan tavoitti ainoastaan sukeltamalla, sillä vedenpinta on noussut hurjasti, Salojärvi kertoo.
Vaikeat vuodenajat
Vallisaareen kuljettiin armeijan yhteysaluksilla. Kaikki sujui hyvin silloin, kun väylät olivat sulina. Entä sitten kun ei suju? Salojärven mieleen ovat saarielämästä erityisesti jääneet pimeät talviaamut ja rekikyydit.
Visa Salojärven kotialbumi: "Potkukelkkailu ei oikein vielä sujunut. Kuvassa Salojärven lisäksi myös bokseri Ely."
– Jossain vaiheessa tuli sellainen tilanne, että jäänmurtajat eivät talvella avanneetkaan väyliä. Silloin saaren talonmiehet kuljettivat ihmisiä mantereelle töihin. Hevosella mentiin ja reessä istuttiin. Santahaminassa noustiin maihin, sieltä hypättiin bussiin, joka vei rautatieasemalle ja sieltä kukin jatkoi omiin suuntiinsa, Salojärvi muistelee.
Verinen historia
Vallisaaren historia ei ole ainoastaan yhteislaulun ja kasvimaanhoidon historiaa. Vuonna 1937, siis 12 vuotta ennen kuin Salojärvet muuttivat Vallisaareen, räjähti saarella ammusvaraston lataamo. Tuolloin 12 ihmistä kuoli ja lataamon alue sai nimen Kuolemanlaakso.
Tässä räjähdyksessä ammustarvikkeita ja kranaatteja uskotaan lentäneen ympäri saarta ja aina Kaivopuistoon asti. Puolustusvoimat on raivannut saarta pitkin 2000-lukua.
Miinanraivaajat etsivät räjähteitä Vallisaaresta vuonna 2009.Lehtikuva
Ammukset eivät Salojärven leikkejä häirinneet.
– Kyllä siellä jokaikinen kivi ja kanto tuli saarella käännettyä lapsena leikkiessä, eikä kukaan räjähtänyt.
Kuolemaan liittyvät symbolit olivat muutenkin jatkuvasti läsnä arjessa. Saarella elää tiiviissä legenda kummittelevasta päättömästä everstistä. Hän oli kapinaa johtanut henkilö, joka tiettävästi todella hirtettiin saaren suurimmalle nähtävyyden, Aleksanterin patteriin, läheisyyteen.
– Siellä oli sellainen puu, jota sanottiin hirttopuuksi. Myös Aleksanterin patterille johtavan lehmuskujan varrella oli rakennelma, jota sanottiin hirttolavaksi. Ei kukaan niiden nimiä kyseenalaistanut tai miettinyt, että onko siellä mestattu ihmisiä, Salojärvi muistelee.
Sen sijaan kummitus-everstin tarinaa hän ei lapsuudestaan muista.
Paluu mantereelle
Keskussääasema muutti 1960-luvun alussa pois Vallisaarelta Tikkakoskelle Keski-Suomeen. Salojärven isä kuitenkin lähenteli jo eläkeikää, eivätkä he tällä kertaa muuttaneet työn perässä, vaan jäivät saarelle asumaan isän työskennellessä viimeiset työvuotensa pääesikunnassa.
Visa Salojärven kotialbumi: "Minä virvelöimässä rantakalliolla, taustalla Suomenlinna."
Lopulta Vallisaaren idylli vaihtui kerrotaloasuntoon vuonna 1965 Salojärven ollessa 12-vuotias. Se ei kuitenkaan näyttäydy mitenkään erityisen haikeana hetkenä Salojärven elämässä.
– Vallisaaressa oli kiva asua, mutta kyllä pikkupoika eli minä odotin jo uutta kotia. Muutto vastavalmistuneeseen kerrostaloon Puotinharjuun oli hienoa. Oli paljon enemmän tilaa, asunto oli moderni ja ennen kaikkea oli lämmin vesi. Sitä saarella ei ollut.
Ja vanhana asukkaana ovet olivat aina avoinna.
– Sinnehän jäi paljon tuttuja "leikkikavereita", jotka lähtivät sitten vasta meidän jälkeemme. Kyllä siellä tuli vuosien varrella käytyä, ja myöhemminkin, kun saari oli ihan tyhjä, Puolustusvoimat kyllä hyvin helposti päästi vanhoja saarelaisia sinne, Salojärvi sanoo.
Ajatus massaturismista pelotti
Salojärvi otti Vallisaaren "avaamisen" vastaan pelokkain ja järkyttynein mielin. Ensimmäinen ajatus oli, että ihmisen kädenkosketus tuhoaa saaren. Vallisaarelle odotetaan vuositasolla jopa 300 000 vierailijaa.
Vallisaaren jylhät maisemat hemmottelevat tästedes tuhansia saarelle tulevia vierailijoita.Lehtikuva
Huoli kuitenkin helpotti, kun Salojärvi näki, kuinka kohdetta oli käsitelty: opastettuja reittejä oli tehty ja saaren eteläosa tervaleppäkorpineen on turisteilta kiellettyä aluetta kulkea.
– Jos ihmiset noudattavat ohjeita, niin saari voi säilyä jopa satoja vuosia hyvänä luontokohteena.
