Saksa ja Ranska ovat tällä viikolla tunnustaneet omat roolinsa entisten siirtomaa-alueidensa Ruandan ja Namibian verisessä historiassa. Namibiassa Ambomaalla asui Saksan kansanmurhan aikaan myös suomalaisia lähetystyöntekijöitä.
Tutkijan mukaan saksalaisten läsnäolo oli suomalaisille hyödyksi, mutta herero-kansan kokemiin julmuuksiin suomalaiset eivät liity.
Vuodet 1904–1908 olivat raakoja vuosia nykyisen Namibian alueella, joka silloin tunnettiin Saksan Lounais-Afrikkana. Saksalaiset surmasivat noin 65 000 herero-kansaan ja 10 000 nama-kansaan kuulunutta ihmistä, jotka olivat ryhtyneet kapinaan siirtomaaisäntiään vastaan viljelysmaitaan puolustaakseen.
Ennen saksalaisia hereroja oli noin 80 000 ja namoja 20 000. Osa saksalaisten kynsistä selvinneistä pakeni Kalaharin aavikolle, jossa paenneita nääntyi nälkään. Ihmisiä vietiin myös vankileireille.
Saksalaisia aavikolle paenneita hereromiehiä ja -poikia vuonna 1907.ullstein bild - ullstein bild/ All Over Press
Perjantaina Saksa tunnusti, että tapahtumissa oli kyse kansanmurhasta. Sovitteluprosessi Namibian kanssa kesti viisi vuotta, jonka aikana Namibiaan palautettiin esimerkiksi siirtomaakaudella tapettujen namibialaisten pääkalloja.
Virallisen tunnustuksen ja anteeksipyynnön lisäksi Saksa lupasi Namibialle ja uhrien jälkeläisille 1,1 miljardin euron korvauksen infrastruktuuri-, maanviljely- ja koulutushankkeisiin tulevan 30 vuoden aikana.
Berliinissä järjestettiin 2018 seremonia, jossa lähetettiin namibialaisten pääkalloja takaisin kotimaahansa.
Tosiasiat on tärkeä saada myös koulukirjoihin
Menneisyyden tapahtumien tunnustaminen on merkittävää surmattujen namibialaisten jälkeläisille. Pohjoismaisen Afrikka-instituutin vanhempi tutkija Liisa Laakso huomauttaa, että lisäksi tunnustaminen on tärkeää kokonaisten maanosien välisissä suhteissa.
Laakson mukaan Euroopan ja Afrikan suhteissa on alkamassa uusi vaihe. Niin EU kuin Suomikin omassa Afrikka-strategiassaan painottavat tasa-arvoista kumppanuutta.
– Sitä silmällä pitäen on tärkeää, että meillä on yhteinen käsitys historiasta ja siitä, mitä Afrikan ja Euroopan välisissä suhteissa on tapahtunut. Tosiasioiden on tärkeää löytää tiensä esimerkiksi koulukirjoihin, Laakso sanoo.
Vain päivää ennen Saksan ilmoitusta Ranska tunnusti oman roolinsa Ruandan kansanmurhan tapahtumissa vuonna 1994. Maan pääkaupunkiin Kigaliin matkustanut Ranskan presidentti Emmanuel Macron painotti, että Ranska ei ollut aktiivinen osallinen verilöylyssä, mutta myönsi Ranskan sivuuttaneen sen asiantuntijoilta saamat varoitukset Ruandan tilanteesta.
Eurooppa korostaa omassa ulkopolitiikassaan ihmisoikeuksia, demokratiaa ja sananvapautta, ja niistä on mielellään keskusteltu myös afrikkalaisten johtajien kanssa. Eurooppalaisten siirtomaiden historiallinen taakka on voinut saada puheet kuulostamaan tekopyhiltä.
– Yhteisymmärrys historiasta on tärkeää myös siksi, että Euroopan on helpompi puhua tämän päivän Afrikassa olevista ihmisoikeusongelmista ja demokratiaongelmista, joita tämän päivän Namibiassa ja Ruandassa riittää, Laakso sanoo ja nostaa esiin korruptioon liittyvät ongelmat Namibiassa.
Namibiassa asuneilla suomalaissaarnaajilla ei suoraa yhteyttä kärsimykseen
Namibian Ambomaalla oli 1900-luvun alussa myös kymmenkunta suomalaista lähetystyöntekijää. He olivat satojen kilometrien päässä hereroiden ja saksalaisten välisistä taisteluista. Laakson mukaan Suomi osana eurooppalaisia kansoja liittyy myös koloniaalisen ajan historiallisiin tapahtumiin.
– Eurooppalaisten meno Afrikkaan avasi myös suhteita suomalaisille, ja suomalaisten läsnäolo Ambomaalla alkoi lähetystyöstä. Mutta Suomi ei kuulunut valtioihin, joissa tehtiin päätöksiä kolonialismiin liittyen, eikä suomalaisella lähetystyöllä ole suoraa yhteyttä hererojen kokemaan kärsimykseen, sanoo Laakso.
Arkeologisia aarteita ja taideteoksia halutaan palauttaa Afrikkaan
Laakso näkee Saksan ja Ranskan toimet jatkumona Yhdysvalloissa vuosi sitten alkaneelle Black Lives Matter -liikkeelle. Viime vuonna useissa maissa kolonialismiin yhdistettyjen historian kyseenalaisten merkkihenkilöiden patsaita vaadittiin poistettaviksi julkisilta paikoilta, esimerkiksi Britanniassa ja Belgiassa.
Kuningas Philip pahoitteli jo viime vuonna Belgian raakuuksia sen siirtomaavallan aikana Kongon demokraattisessa tasavallassa.
Tutkija Liisa Laakso ei usko, että vastaavia suoria anteeksipyyntöjä tullaan kuulemaan lähiaikoina, vaikka syytä keskustelulle saattaisi olla.
Esimerkiksi aikanaan suuri siirtomaavalta Britannia ei ole viime vuosina ottanut osaa kolonialismikeskusteluun. Laakson mukaan myös Ranskan ihmisoikeusrikkomukset ja väkivalta Algerian sodassa voisivat nousta tarkasteluun.
Sovitteluprosessien sijaan keskustelua käydään taiteen, historian ja kulttuuriperinnön kentällä. Euroopan museoissa on runsaasti teoksia ja arkeologisia esineitä, jotka eurooppalaiset valloittajat ovat kuljettaneet mukanaan Afrikasta. Näiden palauttamisesta käydään keskustelua parhaillaan.
