Casper Erichsen & David Olusoga: Keisarin holokausti. Saksan unohdettu kansanmurha ja natsismin siirtomaajuuret. Suomentanut Mikael Rönkkö (Vastapaino 2025). 430 s.
Namibiasta suomalaisille tulevat mieleen lähetyssaarnaajat ja Martti Ahtisaaren rooli maan itsenäistymisessä.
1900-luvun alussa siellä toimeenpantiin kaksi kansanmurhaa.
Jos viimeksi mainituista ei ole Suomessa kuullut, ei ole ihme. Herero- ja nama-kansojen kansanmurhat toteuttanut Saksa ryhtyi pian peittelemään tekojaan ja kirjoittamaan menneisyyttä uusiksi, kansainvälisen niin sanotun mainehaitan takia.
Saksaa ensimmäisessä maailmansodassa vastustanut imperialistinen Britannia tosin pyrki paljastamaan ne, poliittinen hyöty mielessään.
Eteläafrikkalainen lakimies ja majuri Thomas Leslie O´Reilly määrättiin 1917 tutkimaan saksalaisten tekoja Lounais-Afrikassa. Kansanmurhista selvinneiden hererojen ja namojen haastatteluihin perustuva Sininen kirja on harvinainen ja poikkeuksellinen lähdeteos. Ei ihme, että saksalaiset halusivat myöhemmin tuhota O’Reillyn raportista mahdollisimman monta kappaletta.
Mutta siirtomaavallat Alankomaat, Belgia, Britannia, Espanja, Portugali ja Ranska olivat nekin valkoisen herrakansan läpikyllästämiä, joten Saksan liika tikun nokkaan nostaminen olisi lyönyt omaan väkivaltaisesti rasistiseen nilkkaan.
(Tutkimukset ja selvitykset aiheuttavat yhä suuttumusta entisissä kolonialisteissa.)
”Tieto iski ilmat pihalle”
Tutkija, tietokirjailija Olli Löytty (s. 1966) tuntee syntymämaansa Namibian. Silti Keisarin holokausti -kirja oli hänellekin tyrmäys. ”Minun tapauksessani kirja sisälsi erityisen sokkiefektin: seikkaperäinen kuvaus siitä, mitä tapahtui synnyinkaupunkini Swakopmundin keskitysleirillä, iski minulta niin sanotusti ilmat pihalle”, hän kirjoittaa jälkisanoissaan teokseen.
Englantilais-nigerialainen historioitsija David Olusoga ja tanskalainen kehitysyhteistyöasiantuntija, Namibiaa yliopisto-opinnoissaan tutkinut Casper Erichsen taustoittavat ja kertovat kärsivällisesti ja yksityiskohtaisesti, kuinka Saksan kilpajuoksu siirtomaihin johti Lounais-Afrikan alistamiseen.
Saksalainen kauppias Heinrich Vogelsang rantautui Tilly-purjelaivalla Angra Pequeñana tunnettuun luonnonsatamaan huhtikuussa 1883. Tie imperiumihaaveen ja valkoisen ylivallan toteuttaminen oli aluksi kivinen.
Mutta pian alkoi hahmottua Vilhelm II:n Saksan päämäärä, ei-valkoisten ihmisten alistaminen ja maiden ja omaisuuden varastaminen ja luonnonvarojen hyödyntäminen, petoksin ja väkivalloin, sillä erityisesti hererot sotivat vastaan.
Kansojen tietoiseen ja tavoitteelliseen tuhoamiseen päätynyttä kiihkoa vauhditti niin sanottu tieteellinen rasismi, joka pohjautui nykynäkökulmasta poppamiesteorioihin kallonmittauksineen ja muine rotuoletuksineen.
Kristittyjä, karjankasvattajia
Saksalaiset olivat kummissaan, kun hererot ja namat eivät olleetkaan primitiivisiä viidakkojen villejä.
Tämä kävi ilmi niin neuvotteluissa hererojen ja namojen kanssa, kuin myös ’ihmisnäyttelyissä’ Saksassa. Todettakoon, että Saksassa oli myös poliitikkoja, jotka vastustivat brutaalia siirtomaapolitiikkaa.
Klaaneihin jakautuneista namoista moni oli kristitty, ja heidän esivanhemmissaan oli hollantilaisia, joten he tapasivat myös puhua buurien hollantia. Klaaneista myös koostuvat hererot olivat karjankasvattajia.
Yhteyksiä eurooppalaisiin oli ollut pitkään. ”1880-luvulla Lounais-Afrikasta oli tulossa täysin toimiva rajaseudun kapitalistinen yhteiskunta – afrikkalaiset osallistuivat yhtä lailla kaupankäyntiin kuin valkoiset kauppiaat, joiden kanssa he jakoivat leirinuotiot.”
Kirjan ehdottoman tärkeä asia jo sinänsä on valaista, miten säälimättömästi ja miksi saksalaiset halusivat tuhota hererot ja namat. Tämä on suurimmalle osalle tuntematonta historiaa. Kirja palvelee suuresti menneisyyden tämän mustan aukon täyttämisessä.
Mutta Keisarin holokausti ei pääty siihen, että Erichsenin ja Olusogan mukaan hereroista noin 80 prosenttia tuhottiin joukkomurhissa, taisteluissa ja ajamalla heidät autiomaahan. Namoja saksalaiset tappoivat tietoisesti pakkotyöllä Shark Islandin kuolemanleirillä 1900-luvun ensi vuosina. Heitä menehtyi noin kymmenentuhatta.
Lue myös: Auschwitzissa muistetaan keskitysleirin vankien vapauttamista 80 vuotta sitten – Venäjä ei saanut kutsua
Saksalaisen kansan ideaa voitiin toteuttaa myös Afrikassa
Kirja myös analysoi alaotsikon mukaisesti natsi-ideologian juuria Saksan siirtomaissa.
1800-luvulla Saksassa eliitti rakensi kansallista itsekäsitystä terveestä maanviljelijäkansasta todellisena identiteettinä. Myyttinen das Volk.
Rotuteorioiden rakentajat puolestaan katsoivat, että teollistuva Saksa ei enää kyennyt elättämään kaikkia saksalaisia, vaan heille oli saatava lisää asuintilaa, elintilaa, lebensraumia. Moni lähti Atlantin taakse, mutta myös Afrikka nähtiin paikkana, missä voitiin toteuttaa aidon, juurevan saksalaisuuden olemus ja sielu.
Yhdysvaltoihin paitsi lähdettiin, ja se oli myös inspiraation lähde. Saksassa haettiin Atlantin takaa henkistä voimaa ja mallia valkoihoisten rajaseutuhengestä ja intiaanikansojen maiden valloittamisesta.
Myöhemmin Adolf Hitler ihaili britti-imperiumin paikallisten asukkaiden hallintakoneistoja siirtomaissaan. Itäisen Euroopan juutalaisista, romaneista ja slaaveista puhdistetun elintilan hän näki mielessään ””Saksan Kaliforniana””.
Ensimmäisessä maailmansodassa kärsitty nöyryyttävä tappio vaati vastatoimia monen saksalaisen rinnassa. Syypäät romahdukseen oli löydettävä, heidät löydettiin, kuten myös kansan sielun puhdistavia selityksiä ja aineksia uudelle kukoistukselle, ja sen vaativille veriteoille.
Euroopan kansanmurhille malleja ja perusteluja Lounais-Afrikasta
Saksan kansanmurhia Euroopassa ja slaavilaisten orjuuttamista edelsivät Lounais-Afrikan kansanmurhat henkisine, juridisine (rotulait), rotuteoreettisine ja käytännöllisine kokemuksineen, malleineen ja puhetapoineen.
Ne elivät ja versoivat aineksia uuteen ja laajuudeltaan huomattavasti suurempaan rasistiseen kuolemankulttiin ja -kulttuuriin. Lounais-Afrikan kansanmurhien toteuttajista moni yhä eli ja vaikutti maailmansotien välisessä Saksassa.
Lounais-Afrikka ei vääjäämättömästi johtanut Hitleriin, Erichsen ja Olusoga toteavat, mutta siellä tapahtunut oli osa ajan suurempaa ilmiötä.
”Euroopasta lähti liikkeelle vastenmielinen rotukolonialismin suuntaus, jossa ihmiskunnan historiaa tarkasteltiin irvokkaan sosiaalidarwinismin kautta ja maapalloa pidettiin rodullisena taistelukenttänä, jossa ”heikompien” oli määrä tulla hävitetyksi.”
Natsi-Saksa tavoitteli hallitsevaa paluuta Välimeren eteläpuolelle Mittelafrika-suunnitelmineen vielä vuoden 1943 alkuun, Stalingradin tappioon.
Tällä vuosituhannella Saksa on pyrkinyt valaisemaan tätäkin julmaa historiaansa, tekemään sovinnon eleitä. Namibian maaperästä löytyy yhä yli sata vuotta sitten murhattujen namojen ja hereroiden luita.
