Julkaistu 18.06.2013 14:40(Päivitetty 18.06.2013 14:51)
Oodi eli lyyrinen runo on kaunis kunnianosoitus. Oodeja on tehty niin sitruunoille, rikkinäisille esineille, ilolle – mutta myös kissapetojen kuninkaalliselle. Lue Pablo Nerudan hurjan kaunis ylistyslaulu kissalle.
Pablo Neruda, alkuperäiseltä nimeltään Ricardo Eliecer Neftalí Reyes Basoalto (1904–1973 ) oli Nobel-palkittu chileläinen runoilija. Nerudaa pidetään yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä runoilijoista ja latinalaisamerikkalaisista kirjailijoista. Neruda kirjoitti elämänsä aikana varsin erityylisiä tekstejä ja surrealistisia runoja rakkaudesta, kuolemasta – sekä myös muun muassa kissoista.
OODI KISSALLE
Eläimistä tuli
susia,
millä liikaa häntää, millä iso
murheellinen pää.
Vähä vähältä ne alkoivat sopeutua,
kävivät maisemaan taloksi,
saivat täpliä, somistuivat,
joku lensi.
Kissa,
kissa yksin
ilmaantui valmiina
ja ylpeänä:
se oli heti syntyjään täydellinen,
kulki yksin ja tiesi mitä tahtoi.
Ihminen haluaisi olla kala tai lintu,
käärme saisi mielellään siivet,
koira on pelkkä vikaan mennyt leijona,
insinööri soisi olevansa runoilija,
kärpänen kokee lentää kuin pääskynen,
runoilija yrittää matkia kärpästä,
mutta kissa
haluaa olla vain kissa
ja yhtä kissaa se on
hännästä viiksiin,
harmaasta aavistuksesta elävään hiireen,
yön pimeydestä kultaisiin silmiin.
Ei ole sen veroista
ykseyttä,
ei kuu eikä kukka
ole rakennettu
niin hyvin:
se on niin yksi kappale
kuin aurinko tai topaasi
ja sen joustava ääriviiva
on siro ja luja
kuin laivan keula.
Sen keltaisista silmistä
jää yksi ainut
viiru
johon lentävät yön kolikot.
Oi pikkuinen
keisari ilman keisarikuntaa,
isänmaaton valloittaja,
salongin pieni tiikeri,
eroottisten taivaskattojen
lemmensulttaani,
sinä komennat myrskyssä
rakkauden tuulta
kun liikut
ja painat
maata vasten
neljä herkkää jalkaa,
nuuhkit,
epäilet kaikkea
mitä maa kantaa päällään,
sillä kaikki on saastaista
kissan tahrattomalle käpälälle.
Oi huoneiston joutilas
peto, yön röyhkeä
käpälänjälki,
laiska, jäntevä
ja etäinen,
syöverinsyvä kolli,
asumusten
salainen poliisi,
jonkin
kadonneen sametin
tunnusmerkki,
MTV/Shutterstock, 2010
varmaankaan
et ole lajina
arvoitus,
kaiketi et ole mysteerio,
kaikki sinut tuntevat; kuulut
ihan tavallisimpaan talonväkeen,
kaiketi kaikki luulevat niin,
kaikki luulevat olevansa
kissansa isäntiä,
omistajia, kissan
enoja, kavereita,
virkaveljiä,
oppilaita tai ystäviä.
Minä en.
Minä luulen toisin.
Minä en tunne kissaa.
Minulle on tuttua monenmoinen, elämä
ja sen arkipelaagi,
meri ja kaupungin laskemattomuus,
kasvitiede,
naiset ja niiden kummat salat,
matematiikan kertotaulut ja miinukset,
maan vulkaaniset suppilot,
palokuntalaisten palkitsematon hyvyys,
pappien sinertävä atavismi,
mutta kissasta minä en saa selvää.
Minun järkeni liukastuu sen välinpitämättömyyteen,
