Olen vanhan komiikan ystävä, mutta jossain kulkee raja, ja nyt se kulkee Ohukaisen ja Paksukaisen nokan edestä. Testasin joululomalla nauhalta heidän vanhat elokuvansa ja lopputulos on lohduton: nyt saa surutta nauhoittaa päälle urheiluruutuja.
Ohukainen ja Paksukainen on vastakohdilla leikkivää komiikkaa. Päähenkilöiden ruumiinrakenne on juonen poliisi, joka ohjaa koko esitystä. Katsoja ei pääse irti ohuudesta ja paksuudesta. Ohukainen ja Paksukainen töppäilevät taukoamatta, latovat virheitä kopiokoneeseen. Emme koskaan pääse vapauttavaan välitilaan hengähtämään. Heidän maailmassaan ei ole normaaliutta.
Jos he olisivat ihannepainoisia, käsikirjoitus joutuisi koetukselle. Koska Ohukainen on itkeskelevä hernekeppi ja Paksukainen edelliseen kroonisesti hermostuva voivuori, lopputulos on aina samanlainen. Katsoja raivostuu ja haluaisi syöksyä sekaan opettamaan Ohukaiselle yksinkertaisia pöytätapoja ja Paksukaiselle rauhallisuutta. He tekevät virheistä sietämätöntä, elämänpituista ja hiostavaa painajaiskomiikkaa. Katsojalle tulee paha olo, tekee mieli heti aloittaa dieetti, mennä lenkille, onnistua ihmissuhteessa, saada rakkautta.
En minä ole masokisti, ei minusta ole heidän fanikseen. Ei elämä ole sarja epäonnistumisia, elämä on sarja yrityksiä. Jatkuva katastrofien sarja uuvuttaa ja antaa elämästä liian vauhdikkaan kuvan.
Tällä katselukerralla Ohukainen ja Paksukainen meni parhaiten läpi kolmevuotiaalle, jolla on tuoreessa muistissa liukastelu, puuron ja maidon kaatuminen, esineiden tippuminen, sukkahousujen valahtelu ja kengän tunkeminen väärään jalkaan. Hänelle kahden epäsuhtaisen miehen toilailu on realismia ja tuo mieleen Hupsisukot, tsekkiläisen mestarianimaation, jossa muovailuvahasta veistetyt veljekset saavat aikaan maailmanlopun mistä tahansa arkiaskareesta.
Minä sen sijaan jätän hyvästit Ohukaiselle ja Paksukaiselle ja toivon, että kuolemanjälkeisessä elämässä heillä on yksi tällainen aamu: Ohukainen paistaa munan, joka ei jää kiinni pannuun, ja Paksukainen syö munan mairea hymy huulillaan.