Lukupiiri: Äitejä ja tyttäriä omituisimmillaan

Vahva vanhemmuus -novelli marssittaa esiin viisilapsisen perheen yksinhuoltajaäidin Sillan. Hän on totaalisesti hukannut otteen lapsistaan jotka haistattelevat ja pompottelevat äitiään mennen tulleen. Mutta ihmekkös tuo, ei Sillakaan tunnu välittävän lapsistaan, ehkä syynä se, että hänet itsensä on oma äiti hylännyt synnytyslaitokselle.

Kertomusta lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että kolmekymppinen Silla on jäänyt teini-ikäisen tasolle joka yrittää kasvattaa teini-ikäisiä ja nuorempia lapsiaan.

– Minä tapan sen paskakasan, kiljui Silla.
– Pulunnussija, kiljui Ninni.
Ninni kompastui mattoon ja kaatui nojatuoliin. Silla repi tytön lattialle, mutta tyttö potkaisi hänet kumoon ja he painivat maton yli.

Silla herättää lukijassa sekä vihaa, että sääliä, oman elämäntarinansa ja käytöksensä vuoksi.

Kellonkissaniitty. Aikuinen tytär varastaa äitinsä ruumiin hautaakseen tämän äidin toiveiden mukaan kotitilan niitylle. Isä ei tähän suostu ja alkaa takaa-ajo, missä ruumis siirtyy jouhevasti autosta rekan kyytiin ja bussiin ja mietitään koska ruumis alkaa haista. Älkää viitsikö.

– Äitinne on pienikokoinen, mutta valitettavasti hän ei mahdu, mies sanoi, kun he olivat yrittäneet pakata äidin telinepussiin.
– Katkaistaan hänen jalkansa, Päivi ehdotti.
– Millä, Taina kysyi. – Ja vuotaako ruumis verta, jos raaja katkaistaan?

Kaksi ensimmäistä novellia pystyin vielä ymmärtämään, mutta Kellonkissaniityn kohdalla usko kirjaan loppui sillä tarinat lähtivät hyvin omituiseen ja epäuskottavaan suuntaan. Jaksaako tätä lukea?

Pallo-Hooverissa äiti ottaa ja lähtee pölynimurikauppiaan matkaan 1960-luvun lopulla mutta palaa muutaman vuoden päästä takaisin. Nyt äiti on jo vanhentunut ja tytär Irene ryhtyy alkoholisoituneen äitinsä omaishoitajaksi, koska kukaan muu ei halua. Samalla Irene yrittää pitää oman tyttärensä Sanin kasassa joka on joutunut hyväksikäytetyksi.

Nostan hattua Irenelle, miten hän jaksaa oikuttelevaa, alkoholisoitunutta ja omituissa juoppoporukoissa hilluvaa äitiään ja samalla yrittää selvittää tyttärensä hyväksikäyttötapausta.

– Taidan esittää teille eroottisen tanssin, äiti hihkaisi.
Irene palasi keittiöön ja törmäsi ovella Saniin. Hän ajatteli hätäisesti, ettei mummola ollut toipuvalle pornonäyttelijälle oikea paikka.
Äidillä oli yllään enää alushousut, laamapaita ja toinen villasukka, joka oli valunut nilkkaan. Hän tanssi lanteitaan keinuttaen Teuvon laulun tahdissa tuhkan, natsojen ja radiopalasten päällä.
– Loukkaat jalkasi, Irene varoitti.
Äiti vilautti rintojaan laamapaidan kaula-aukosta.
Irene puristi äidin pikkulinnunkehon syliinsä.
– Sinun on mentävä vuoteeseen, hän sanoi.
– Kuuhun minä menen!
– Teidän on lähdettävä, Irene sanoi juopoille.

Myös novelleissa Härän haju, Side ja Syvyyteen liikutaan omituisten äitien ja tyttärien matkassa. Tanssija heivaa down-tyttärensä yllättäen naapuriin päästäkseen tapaamaan säveltäjäänsä. Koiranpentu hukkuu kuukautisverellä kyllästetyn kylpyammeen tulviessa yli laitojen. Putkimies taiteilee niittipistoolilla teinitytölle siteitä eristehuovasta, sideharsosta ja ilmastointiteipistä. Aikuiseksi kasvanut tytär, jota äiti ei haluaisi päästää lähtemään kotoa, mutta joka lopulta kavaltaa vanhempiensa säästöt ja katoaa maan alle. Viimeisessä novellissa Melkein ihminen tarinoiden vanhat äidit kohtaavat ja jonka loppu ei ole mitään muuta kuin omituinen. Kuten on koko kirjakin.

Takakannessa kirjan luvataan marssittavan esiin äitityyppien koko kirjon. Siinä kohtaa olen eri mieltä, mielestäni kirjassa esitellään vain hyvin äärimmäisiä äiti-ihmisiä. Itse äitinä ja tyttärenä en pystynyt samaistumaan yhteenkään hahmoon, lähinnä ne herättivät minussa ärsyyntymistä, turhautumista ja vihaa. Miten joku voi olla tuollainen! Yleensähän tämä on kirjan kohdalla hyvä asia, tarinathan siis toimivat kun ne herättävät tunteita. Nyt vain mentiin liikaakin yli ymmärryksen.

En itse todellakaan ole normaali ja tavallinen äiti mutta en pystynyt ymmärtämään kirjan äitejä ja tyttäriä, ei kukaan toimi noin, oikeasti. Joko kirjan pitää olla täyttä fantasiaa tai sitten sellainen, että voisin kuvitella jotain tuollaista oikeasti tapahtuvan, jollekkin. Nämä novellit olivat vain liian epärealistisia ja tragikoomisia, ei tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa vai lopettaa koko kirjan lukeminen. Mielikuvitusta kirjailija on todella käyttänyt ja siitä kirja saa pisteitä. Mielestäni kirjaa sopii ihmisille jotka ovat kiinnostuneet hyvin omituisista ihmisistä ja ihmiskohtaloista.

Teksti: Cyrila Cibulka

Voita kirja omaksesi!

Voit voittaa viikon arvostelukirjan omaksesi täyttämällä tämän kilpailulomakkeen. Kirjoita kohtaan "Vastauksesi" vain kirjan nimi ja täytä osoitetietosi huolellisesti.

Kilpailu on päättynyt, kiitos osallistujille!

Aiemmat Lukupiirin kirja-arvostelut:

Lukupiiri: Homo homini lupus – mutta ken ihmissutta pelkäisi?

Lukupiiri: Älä lue tätä kirjaa, ikinä

Lukupiiri: Miten kirjoja tulee lukea, Virginia Woolf?

Lukupiiri: Näin Ivana Helsinki nousi maailmanmaineeseen

Lukupiiri: Keskoslapsen isä ei peittele tunteitaan

Cyrila Cibulka cyrila.cibulka(at)mtv.fi @CyrilaCibulka