Lukupiiri: Homo homini lupus – mutta ken ihmissutta pelkäisi?

Kuva teoksessa Book of Werewolves: Being an Account of Terrible Superstition, vuodelta 1865.All Over Press

Puoliksi ihminen – puoliksi pitelemätön peto? Muodonmuutokset ovat kautta aikain kiehtoneet ihmismieltä sekä kirjailijoita, mutta elävät kuolleet zombit ja kalmankalpeat vampyyrit lienevät kuitenkin monelle nykyjampalle tutumpia, ja jos voisi sanoa, helposti lähestyttävämpiä hahmoja. 2000-luvulla ihmissudet toki vilahtelivat reippaasti valkokankaalla, mutta paljon kertonee se, että nämä pedot jäivät taka-alalle nuolemaan näppejään kimmeltävien vampyyripoikien taakse.

Täysikuuta palvova ja hopealuoteja kavahtava ihmissusi-aihe onkin jokseenkin vieras suomalaisessa kirjallisuudessa sekä kulttuurissa, vaikka myyttejä ja kansantarinoita onkin kulkenut suusta suuhun osana kansanperinnettämme. Suomalainen ihmissusi – jota kutsuttiin myös nimellä vironsusi – oli pitkälti joutunut tekemisiin noituuden kanssa: tarinoissa noidat muuttivat kostoksi ihmisen sudeksi joko pysyvästi tai määräaikaiseksi ajaksi, tai sitten kykenivät itse moiseen kaameaan muodonmuutokseen. Eivätkä ne hopealuodit ja täysikuut edes ole kummunneet kansantarustosta, vaan elokuvien käsikirjoituksista ja kirjallisuudesta: suurin osa nykypäivänä ihmissusiin liittyvistä uskomuksistamme onkin peräisin 1800- ja 1900-luvun fiktiosta.

How William of Palermo was Carried Off by a Werwolf -tarina vuodelta 1905: äitipuoli oli muuttanut Espanjan kruununperijän, prinssi Alphouns'in ihmissudeksi.All Over Press

Kaikki Kuun pimeä puoli -teoksen novellit eivät kuitenkaan käsittele ainoastaan verenhimoisia, harmaakarvaisia muodonmuutoksen kokeneita ihmissusia, vaan sivuille eksyy myös kaikista kaamein olento: ihminen, joka onkin toiselle ihmiselle susi (lat. Homo homini lupus).

"Olento kääntyy katsomaan mollottavaa kuuta, suusta purkautuu tuskin kuultava haukahdus. Mustan, kostean kuonon alta aukeaa valtava kita, josta puskee veitsenteräviä, keltaisia hampaita. Kieli on pitkä ja punainen, lämmin hengitys haisee ruumishuoneelta. Asento on muuttunut kumarammaksi, kasvot ovat vääristyneet epäinhimilliseen virneeseen, nahka on kauttaaltaan tahmean karvainen. Pystyt korvat värisevät."

Hanna-Riikka Kuisma – Täysikuu

Ihmissusitarinoiden sekä -myyttien punainen lanka onkin yleensä ihmisen synkät, hallitsemattomat vietit ja halut, jotka ajavat hänet kuuntelemaan ainoastaan pedon vaistoa.

On myös virkistävää, että osa novellien ihmissusista kuitenkin mieluummin söisi vain lauantaimakkaraa tai jopa leppoisasti kahlitsee itse itsensä ovien taakse, etteivät naapurin kanalat tai kaulavaltimot joutaisi koetukselle. Moderni ihmissusi yrittääkin selvitä kunnialla arjesta kuun kiertoa silmällä pitäen, "kun on taas se aika kuusta".

"Hajuaistini terävöityminen on tuskallisinta. Heikoimmatkin tuoksut moninkertaistuvat ja pääni tuntuu räjähtävän hajujen kakofoniasta. Haistan, mitä kadun päässä olevassa pizzeriassa olevat asiakkaat syövät. Haistan, milloin kaupassa samaan aikaan olevat ihmiset ovat viimeksi köyneet suihkussa, mitä sampoota he käyttivät ja milloin he ovat viimeksi vaihtaneet alusvaatteensa. Hasitan, kuka työtovereistani on edellisenä iltana juonut lasillisen punaviiniä. Jos tuntisin viinejä paremmin, voisin kertoa rypälelajikkeenkin."

Jussi Katajala – Jos lähtee sutta karkuun

Kuun pimeä puoli on huomattavasti eheämpi kokonaisuus kuin esimerkiksi vampyyreita käsittelevä Verenhimo: suomalaisia vampyyritarinoita (Teos 2011) . Lieneeköhän meillä suomalaisilla sittenkin veressä tuota susihukkaa, kun näinkin onnistuneesti on pystytty samaistumaan noihin hämärässä vaeltaviin pimeyden hahmoihin, jotka ovat kautta historian olleet vihattuja ja jopa demonisoituja.

Osa novelleista toki menee metsään, osa sijoittuu metsään ja osa puolestaan jättää metsän suosiolla taakseen. Novellikokoelman annista suosittelen lämpimästi Tiina Raevaaran jokseenkin ennalta-arvattavaa, mutta nokkelasti kirjoitettua aloitusnovellia sekä Johanna Sinisalon lopetusnovellia. Kirsti Ellilän herttainen Herra Helanderin tehtävä lämmitti junan lemmikkivaunussa istuneen lukijan sydäntä, Anne Leinosen Tuonenkalma, surmansuitset suorastaan kylmäsi.

The Wolf Charmer, 1881. 1800-luvun Ranskassa uskottiin “susikuiskaajiin”.All Over Press

Matti Kurikan (1863–1915) Vironsusi kertoo vanhan kansantarinan häävierasille saapuvasta tuntemattomasta herrasta, joka kohtaa poppasmiehen.

"Sudeksi tuo survatkahan

Metsän hulluksi hukaksi

Luppakorva luntioksi

Häijyksi hännäkkääksi"

Matti Kurikka – Vironsusi

Hanna-Riikka Kuisman lyhytnovelli Täysikuu raastoi sielua, kun peto lampaan vaatteissa näyttikin oikeat karvansa. Jussi Katajalan lennokas Jos sutta lähtee karkuun oli suorastaan virkistävää luettavaa. Ihmissuden kirjallista sekä kulttuurista taustaa selvittelevän esipuheen lisäksi kirjan viimeisimmiltä sivuilta löytyy tutkija Merja Leppälahden jälkisanat ihmissudesta suomalaisessa kansanperinteessä.

Suosittelenkin pureutumaan Kuun pimeä puoli -teokseen syyshämärillä, pimeinä iltoina ja ahavoittavan kevään kynnyksellä. Suljin kesäkuussa julkaistun teoksen kannet vasta seuraavan vuoden puolella kahdeksan täyskuun jälkeen. Yhdeltä istumalta en novelleja suosittelekaan lukemaan, vaan jokainen niistä kannattaa pureskella rauhassa, pala palalta. Kaikkea ei kannata purematta niellä.

*Kirjoittajat: Tapani Bagge, Kirsti Ellilä, Harri Erkki , Markus Harju, Saara Henriksson, Jussi Katajala, Rene Kita, Juha-Pekka Koskinen, Hanna-Riikka Kuisma, Matti Kurikka, Anne Leinonen, Merja Leppälahti, Harri István Mäki, Heikki Nevala, Jussi K. Niemelä, Sari Peltoniemi, Tiina Raevaara, Jan Salminen, Tuomas Saloranta, Johanna Sinisalo, Vesa Sisättö, Miina Supinen, Jari Tammi sekä Christine Thorel.

Teksti: Katri Koskinen