Suomen miesten jääkiekkomaajoukkueen eli Leijonien kausi käynnistyi torstaina Tampereella. Kun illan Sveitsi-taisto oli tauonnut, Leijonien päävalmentaja Jukka Jalonen latasi tiukan puolustuspuheenvuoron EHT-pelien arvosta. Edes Jalosen jyrähdys ei peittele totuutta siitä, että Leijonien kokonaistuotteessa on karuja puutteita, kirjoittaa MTV Urheilun toimittaja Ilari Savonen.
Euro Hockey Tourin eli tutummin EHT-pelien ympärillä on käyty jo vuosien ajan vähättelevää keskustelua. Narratiivi siitä, etteivät EHT-pelit meinaa kiinnostaa, tuntuu vain voimistuvan.
Varsinkin nyt, kun Suomessa on järjestetty kahdet perättäiset MM-kisat.
Siihen nähden Tampereen Nokia Arenalla oli torstaina sangen mukavasti yleisöä: 7875 katselijaa. Toki jo pieni selvitys paljasti sen, että Suomen Jääkiekkoliitto oli jakanut paljon ilmaislippuja Sveitsi-otteluun.
Sekään ei meinannut pelastaa iltaa, joka lähti liikkeelle hyvin juhlallisella tavalla.
Suomen Jääkiekkoliitto aateloi torstaina useita uusia nimiä Jääkiekkoleijonien joukkoon. Muun muassa , , ja saivat ansaitsemansa kunnian.
Janne Pesonen
Tuukka Mäntylä
Jukka Rautakorpi
Timo Favorin
Harmi vain, että tilaisuus ei kerännyt yhtään ylimääräistä juhlallisuutta ympärillä olleen yleisön joukosta.
Ja mitäpä sitä liikoja odottelemaan. Torstai-ilta, eikä kaukalossa pelaa Tappara tai Ilves. Eikä kukaan luo tunnelmaa.
Tämän osalta Suomen kahden isoimman maajoukkueen välille on kasvanut valtava ero.
***
Sinänsä EHT- ja Huuhkajien pelien vertailu on epäreilua. Joka kerta kun Huuhkajat pelaa, se karsii paikasta joko EM- tai MM-kisoihin. Ja yhtenä kauniina päivänä se pelaa taas arvoturnauksessa. Kunhan joku vain osaisi tehdä peliä boxin nurkilta.
Kun Leijonat pelaa, syksyllä tai talvella, se… pelaa. Panoksesta on turha puhua.
EHT-turnaukset ovat totaalisesti pelaajien turnauksia. Heille ne ovat tärkeitä tapahtumia.
EHT-ottelut mittaavat pelaajia aivan eri tavalla kuin peruslaatuiset SM-liigakamppailut. Puhumattakaan siitä, millainen merkitys EHT-statuksella on sopimusneuvottelupöydissä.
Harmi vain, että tätä tärkeysastetta on hyvin vaikea myydä isolle yleisölle. Vaikka Jukka Jalonen koittaisi kuinka jyrähtää.
– Puhutaan jostain ”EHT-höntsästä”. Kyllä tästä höntsä on aika helvetin kaukana! Jalonen huudahti torstaina.
Jalonen on siinä mielessä oikeassa, että EHT-peleissä pelataan oikeasti hyvää jääkiekkoa. Ongelma on se, tuokaan fakta ei kiinnosta isompia massoja.
Tavallista kaduntallaajaa kiinnostaa se, että puhutaanko nyt jostain julkisuudesta tutusta henkilöstä.
Jääkiekossa tämä tarkoittaa sitä, että jonkun huippulupauksen on pitänyt pyöriä otsikoissa vähintään koko syksyn ajan. Tai että mukana on taho, tapausluokkaa Jonne Virtanen, joka on tyhjentänyt koko vaihtoaition sisällön jäälle raivopurkauksensa yhteydessä. Ja tehnyt vieläpä sen useaan eri otteeseen.
Leijonissa Niko Huuhtanen voisi olla tätä. Hän on, kuten Jukka Jalonen on sanonut, uniikki tapaus suomalaisessa jääkiekkoilussa. Fyysinen maalintekijä, joka ei ota yhtäkään taka-askelta minkäänlaisten kaksinkamppailutilanteiden yhteydessä. Ja jos tarvetta on, niin hän heiluttaa hanskaa myös minkä tahansa vastustajan naamataulussa.
Torstaina Tampereen Nokia Arenan jäällä viiletti SM-liigassa loistaneita pelaajia kuten Jerry Turkulainen, Sami Niku ja Kristian Vesalainen. He ovat loppupeleissä vain osa kollektiivia. Kun heidän edustamansa seura kohtaa sen ”oman kylän joukkueen”, he herättävät asiayhteydessä mielenkiintoa. ”Ne on vissiin kovia poikia pellaamaan, saapa nährä, että miten täsä käy!”
Leijonissa he ovat kuitenkin vain hyviä pelaajia, jotka eivät herätä sen suurempia tuntemuksia.
Eikä tämän syksyn Karjala-turnauksessa tarkkailla sitä, että miten Jukka Jalosen Leijonat pelaa, koska mikään ei ole muuttunut. Leijonat on yhä se sama Jukka Jalosen Leijonat, mitä se on ollut jo vuosien ajan.
Ainoa pieni kipinä voisi syntyä siitä, jos Leijonat häviäisi kolme ottelua putkeen maalierolla 1–20. Senkin Jalonen voisi kuitata sillä, että ”ei, nyt ei pärjätty, mutta tässä mennään vasta kevättä kohti”.
Eikä Leijonat hävinnyt torstaina. Se otti tyylikkään 4–0-voiton niin, että viime kevään MM-kävijä Antti Suomela iski hattutempun. Toisena huippunimenä loisti Tampereen oma tähti, Tapparan ykköstorjuja Christian Heljanko.
Ei ihmeellisempää sykettä, mitä olisi kaivattu lehtereiden puolelta.
Tässä Suomen Jääkiekkoliitto on epäonnistunut karulla tavalla vuosien varrella. Leijonien taakse ei ole rakennettu isoa ja tiivistä kannattajakeskeistä yhteisöä, vaikka kävijäkuntaa olisi ollut olemassa.
Eli siis samaa yhteisöä, mikä on ollut jo tovin ajan Huuhkajien takana. Palloliitto on ollut tukemassa sitä, että Pohjoiskaarteesta eli Huuhkajien fantastisesta kannattajayhteisöstä on kasvanut sellainen tekijä, mitä se tänä päivänä on.
Nyt Suomen kahden suurimman maajoukkueen välillä on häikäilemätön ero. Samaan aikaan kun Leijonien peleihin mennään virkamiesmäisesti taputtamaan, Huuhkajien peleissä tuntee olevansa jonkun suuremman äärellä.
Eikä siinä mitkään viime vuosien menestykset tunnu missään. Elämässä pitää kokea, eikä muistella.
Leijonien torstain pelistä jäi todella halpa maku suuhun, koska tunnelmaa ei ollut nimeksikään. Eikä mikään muuttunut esimerkiksi viime kevään MM-kisoihin nähden.
Suomen Jääkiekkoliitto ei voi nojata aiempien vuosien urheilulliseen menestykseen. Heikommat vuodet tulevat vielä eteen. Silloin kannattajien eli yhteisön tuki nousee arvoon arvaamattomaan.
