Koivisto: Varjelus on ollut päällämme

Koivisto sanoi kirjan julkistamistilaisuudessa, että hänellä on usein ollut "hyvin voimakkaana se tuntemus, että jonkunlainen varjelus on ollut minun päälläni ja meidän päällämme". Koivisto määritteli itsensä Katajanokan Kasinon Kenraalien salissa pidetyssä julkistamistilaisuudessa protestanttiseksi kristityksi.

Protestanttisuudessa on hänen mukaansa tärkeää yksilöllisen vastuun korostaminen ja pysyvä syyllisyyden tunne. Koiviston suhde uskontoon juontuu lapsuudesta. Hän kertoo uskonkysymyksissä ehdottomasta isästään, jonka mielestä sapattina eli lauantaina ei saanut lämmittää edes kylpyvettä.

Sota sai nuoren Mauno Koiviston miettimään elämänkatsomustaan syvällisemmin. Hän lainaa isälleen elokuussa 1944 rintamalta Tolvajärveltä lähettämäänsä kirjettä. Siinä Koivisto kiittää Korkeinta, ettei ryssä ole saanut häntä mitenkään vahingoitettua.
- Häneen minä edelleen luotan, vaikka suhteeni Häneen onkin muuttunut. Se olikin aikaisemmin luonnotonta, Isä kai ymmärtää. Otin sen väärin, rasitukseksi ja pakoksi, jota minun täytyi noudattaa säilyäkseni vahingoittumattomana. Siitä tuli eräänlainen taikausko, joka vaati minua aina hokemaan: Johdata meitä oikeaa tietä, Herra, Koivisto kirjoitti sodan loppuvaiheessa.

Koivisto kirjoitti isälleen lukeneensa Raamattua ja saavuttaneensa rauhallisen ja turvallisen mielen ja tunteneensa, että kyseessä on uusi elämänkatsomus. Sen jälkeen hän ei enää pelännyt vaaroja ja taisteluja vaan toivoi vain sodan loppumista.

Hallitus luotti kansaan ja kansa hallitukseen

Koivisto myös arvioi syitä, miksi Suomen ei käynyt kuin Baltian maiden, jotka Neuvostoliitto miehitti. Hänen mielestään Suomen armeijan tehtävä oli ilmeisen oikein ajateltu ja toteutettu. Hän antaa myös tunnustusta suojeluskuntajärjestölle arvokkaasta työstä.
-Tärkeä tekijä menetyksessämme oli se, että meillä oli ainakin välttävä määrä sisäistä, keskinäistä luottamusta. Hallitus luotti kansaan ja kansa hallitukseen, Koivisto kirjoittaa.

Sodan muistot ovat kulkeneet Koiviston mukana myös presidenttiaikana. Hän kertoo ajatelleensa valintansa jälkeen, että virkaan kuuluu myös osallistua metsästykseen.
-Kun olin suorittamassa ampumakoetta Santahaminan ampumaradalla ja ampunut kaksi kertaa, huomasin ammuntaa todistavan vääpelin alkaneen jo kirjoittaa nimeään paperiin, mikä minua miellytti. Huomasin, että ammuin vanhasta muistista alas, mikä oli vähän epämiellyttävä havainto. Olin oppinut, että pitää ampua keskelle maalia, keskelle ihmistä, Koivisto kirjoittaa.

Muisti ei ole huono lähtökohta

Kirjayhtymän kustantama Koulussa ja sodassa on Koiviston 11. kirja, jos mukaan luetaan myös hänen vuonna 1956 julkaistu väitöskirjansa. Ensimmäisen ei-akateemisen teoksensa Koivisto teki vuonna 1968. Presidenttikausia koskevista kirjoista poiketen uusin kirja perustuu omiin muistikuviin, joita on tarkennettu eri materiaalilähteillä.

Taustaa on haettu mm. sotahistoriasta ja venäläisistä lähteistä. Koivisto korosti, että muisti ei ole huono lähtökohta kun ryhtyy tekemään kirjaa. Asioihin voi saada tarkennusta muista lähteistä, mutta esimerkiksi sotapäiväkirjoja on rintamalla kirjoitettu kun on ehditty, usein päiviä tapahtumien jälkeen. Presidenttikausia koskevissa kirjoissa Koivisto käytti hyväkseen kuuluisia nauhoituksiaan eri tilaisuuksissa käymistään keskusteluista. Rintataskussaan olleen nauhurin Koivisto napsautti päälle myös ryhtyessään kertomaan kirjastaan perjantain julkistamistilaisuudessa.
(STT)