Ohjaskelkkailu
Ohjaskelkkailussa lasketaan kolmessa lajissa: yhden miehen kelkat, yhden naisen kelkat ja parikelkat. Kelkassa maataan selällään jalat menosuuntaan.
Miesten ja naisten yksilökilvat koostuvat neljästä laskusta, joiden ajat lasketaan yhteen. Parikilvan mitalit jaetaan kahden laskun yhteisajan perusteella. Parikilpailu on vuodesta 1994 lähtien ollut periaatteessa avoin sekä miehille että naisille, mutta olympiaradoilla on tämän jälkeenkin nähty pelkästään mieslaskijoita.
Kelkkojen jalakset ovat teräksestä, kuomu lasikuidusta. Yksilökelkan maksimipaino on 23 kg, kaksikkokelkan 27 kg. Parikelkassa painavampi laskija makaa edessä/päällä.
Ennen lähtöä tarkistetaan, ettei jalaksia ole lämmitetty. Grenoblessa 1968 sijoille 1-2-4 laskeneet DDR:n naiset hylättiin, kun paljastui, että näin oli tapahtunut.
Alkuriuhtaisu tapahtuu lähtökahvoista ja vauhtia lisätään kauhomalla jäätä piikkihansikkailla. Kelkkaa ohjataan lähes huomaamattomilla pohkeen ja vastapäisen olkapään liikkeillä. Aiemmin ohjaukseen käytettiin etujalaksiin sidottua remmiä. Tästä luovuttiin, kun DDR:n laskijat voittivat kultamitalit Innsbruckissa 1976 ohjaten pelkällä vartalolla.
Cesana Pariolin olympiaradalla vauhti voi nousta 130 km/h:iin. Miesten yksilökisan radalla on 19 kaarretta, pituutta 1435 m ja korkeuseroa 117 m. Naisten ja kahden miehen radalla vastaavat arvot ovat 17, 1233 m ja 100 m. Visiirillä varustettu kypärä on pakollinen varuste. Aerodynaaminen univormu vähentää ilmanvastusta.
Lajihistoria:
Ensimmäinen muistiinmerkitty ohjaskelkkakilpailu laskettiin 1883 Sveitsin Klostersissa. Laji levisi ensiksi saksankielisiin maihin. Ensimmäiset EM-kisat pidettiin jo 1914, MM-kilpailut 1955. Kansainvälinen erikoisliitto FIL perustettiin 1957. Olympialajiksi ohjaskelkkailu tuli Innsbruckissa 1964. Lajivalikoima (miehet, naiset, parit) on pysynyt samana siitä lähtien.
