Ohjaskelkkailu
Ohjaskelkkailussa lasketaan kolmessa lajissa: yhden miehen kelkat, yhden naisen kelkat ja parikelkat. Kelkassa maataan selällään jalat menosuuntaan.
Miesten ja naisten yksilökilvat koostuvat neljästä laskusta, joiden ajat lasketaan yhteen. Parikilvan mitalit jaetaan kahden laskun yhteisajan perusteella. Parikilpailu on vuodesta 1994 lähtien ollut periaatteessa avoin sekä miehille että naisille, mutta olympiaradoilla on tämän jälkeenkin nähty pelkästään mieslaskijoita.
Kelkkojen jalakset ovat teräksestä, kuomu lasikuidusta. Yksilökelkan maksimipaino on 23 kg, kaksikkokelkan 27 kg. Parikelkassa painavampi laskija makaa edessä/päällä.
Ennen lähtöä tarkistetaan, ettei jalaksia ole lämmitetty. Grenoblessa 1968 sijoille 1-2-4 laskeneet DDR:n naiset hylättiin, kun paljastui, että näin oli tapahtunut.
Alkuriuhtaisu tapahtuu lähtökahvoista ja vauhtia lisätään kauhomalla jäätä piikkihansikkailla. Kelkkaa ohjataan lähes huomaamattomilla pohkeen ja vastapäisen olkapään liikkeillä. Aiemmin ohjaukseen käytettiin etujalaksiin sidottua remmiä. Tästä luovuttiin, kun DDR:n laskijat voittivat kultamitalit Innsbruckissa 1976 ohjaten pelkällä vartalolla.
Cesana Pariolin olympiaradalla vauhti voi nousta 130 km/h:iin. Miesten yksilökisan radalla on 19 kaarretta, pituutta 1435 m ja korkeuseroa 117 m. Naisten ja kahden miehen radalla vastaavat arvot ovat 17, 1233 m ja 100 m. Visiirillä varustettu kypärä on pakollinen varuste. Aerodynaaminen univormu vähentää ilmanvastusta.
Lajihistoria:
Ensimmäinen muistiinmerkitty ohjaskelkkakilpailu laskettiin 1883 Sveitsin Klostersissa. Laji levisi ensiksi saksankielisiin maihin. Ensimmäiset EM-kisat pidettiin jo 1914, MM-kilpailut 1955. Kansainvälinen erikoisliitto FIL perustettiin 1957. Olympialajiksi ohjaskelkkailu tuli Innsbruckissa 1964. Lajivalikoima (miehet, naiset, parit) on pysynyt samana siitä lähtien.
Sapporossa 1972 DDR:n ja Italian kelkat saivat sadasosalleen saman yhteisajan parikilvassa, ja kultamitali jouduttiin jakamaan. Siitä lähtien ohjaskelkkailun ajat on mitattu tuhannesosissa.
Saksa(t), Itävalta ja Italia ovat perinteisesti hallinneet ohjaskelkkaratoja. Rattikelkkailuun keskittyvässä Sveitsissä lajia ei sitä vastoin juuri harrasteta.
Saksan Georg Hackl on lajin elävä legenda. Salt Lake Cityssä 2002 baijerilainen voitti uransa viidennen peräkkäisen mitalin yhden miehen kilvassa.
Rattikelkkailu
Rattikelkkailussa kilpaillaan kolmessa lajissa: kahden miehen kelkat, neljän miehen kelkat ja kahden naisen kelkat. Mestaruus kaikissa lajeissa ratkeaa neljän laskun yhteisajalla.
Lähtökiihdytys on kaikki kaikessa. 15 metrin työntösuoran päätyttyä kilpailijoilla on vain muutama sekunti aikaa hypätä kelkkaan; takimmaiselle tulee juoksumatkaa 50–60 metriä. Lähtöaika mitataan 50 metrin päässä työntösuorasta; ihanneaika on viisi sekuntia ja vauhtia tällöin noin 40 km/h.
Kelkan maksimikokonaispaino miehistön kera on kahden hengen kisassa 390 kg, neljän hengen kisassa 630 kg.
Laskun aikana ei vauhtia voi enää lisätä; ajajan tehtävä on välttää kolauksia radan reunoihin, jotka voisivat hidastaa menoa. Ohjaamisessa käytetään kahta kahvapäistä vaijeria, jotka on kiinnitetty jalaksiin. Joukkueen muiden jäsenten tehtävä on pysyä liikkumattomana. Peränpitäjä vetää jarruvipua, mutta vasta maaliviivan jälkeen.
Cesana Pariolin rattikelkkaradalla on 19 kaarretta, pituutta 1435 m ja pudotusta lähdöstä maaliin 114 metriä.
Lajihistoria:
Ensimmäistä ”bob-sled”-kelkkaa käytti tiettävästi amerikkalainen Stephen Whitney talvella 1888/89 lomaillessaan Sveitsin Davosissa.
Kansainvälinen lajiliitto FIBT perustettiin 1923. Rattikelkkailu on kuulunut ohjelmaan kaikissa talviolympiakisoissa lukuun ottamatta Squaw Valleytä 1960, jossa järjestäjät eivät halunneet rakentaa kallista rataa.
Lake Placidista 1932 lähtien olympialajeina ovat olleet kahden ja neljän hengen kelkat. Kahden naisen kilpailu tuli mukaan vasta Salt Lakessa 2002. Ensimmäinen naisten kansainvälinen kilpailu järjestettiin 1990.
Juoksulähtö otettiin käyttöön 1930-luvulla; aiemmin kilpailijat istuivat lähdössä valmiina kelkassa, ja avustaja poisti jarrupönkän. Kelkkaa ohjattiin aluksi vaijereilla, mutta 1930-luvulta 1960-luvulle saakka yleisimmin ratilla. Tämän jälkeen siirryttiin taas vaijereihin, mutta suomalaiseen kielikäytäntöön ehti vakiintua termi rattikelkkailu.
Oslossa 1952 Saksa voitti neljän miehen kelkkakultaa joukkueella, jonka yhteispaino oli 468 kg. FIBT päättikin tämän jälkeen asettaa kilpailijoille maksimipainorajat.
Lake Placidissa 1932 neljän miehen kelkassa istunut Edward Eagan on ainoana olympiahistoriassa voittanut kultaa sekä kesä- että talvikisoissa. Eagan oli voittanut nyrkkeilyn raskaan keskisarjan Antwerpenissä 1920.
Skeleton
Skeleton-kelkkailu, eli mahakelkkailu, sai alkunsa St. Moritzissa Sveitsissä, jossa brittituristit järjestivät vuodesta 1885 kelkkakilpailuja Cresta Run -nimisellä jyrkällä jääradalla. 1887 herra McCormich laski radan ensimmäisenä vatsallaan pää menosuuntaan, mikä havaittiinkin nopeimmaksi tavaksi. Nimi skeleton juontuu vuonna 1892 esitellystä uudesta kelkasta, mikä muistutti monien mielestä luurankoa.
Skeleton-kilpailu ratkeaa kahden laskun yhteisajalla. Miesten kisassa toiselle kierrokselle selviytyy avauslaskun 20 parasta, naisten kisassa vain 12. Kelkan pituus on 80–120 cm, korkeus 8–20 cm. Miesten kelkan maksimipaino on 43 kg, naisten 35 kg. Kypärä ja kyynärsuojat ovat pakollisia varusteita. Rata on sama kuin rattikelkkailussa.
Kelkkaa ohjataan säätelemällä ruumiinpainoa olkapääliikkeillä ja haraamalla kevyesti varpaalla jäätä. Ohjaaminen on sitä helpompaa, mitä kovempi on vauhti.
Kansainvälinen kelkkailuliitto FIBT otti lajin suojiinsa 1926. Skeleton oli olympiaohjelmassa St. Moritzissa 1928 ja 1948. Ensimmäiset skeletonin MM-kilpailut järjestettiin 1982. Olympiakisoihin laji palasi vuonna 2002.
Lähde: www.torinokisasivut.fi
(MTV3)