Noelle sairastui vakavasti psyykkisesti teini-iässä ja lopulta menehtyi vain 20-vuotiaana. Ennen kuolemaansa hänelle oli haettu apua lukuisia kertoja kouluterveydenhuollosta, nuorisopsykiatrian avopuolelta, osastohoidosta ja lopulta myös lastensuojelusta. Äiti kertoo MTV:lle, miten järjestelmän turvaverkot pettivät perheen ja se lopulta maksoi tyttären hengen.
”Mä taistelin, todella taistelin. Mutta se ei aina tunnu riittävän vaikka kuinka yrittäis.”
”Tää ei oo kenenkään syy, kaikki teki voitavansa ja oon kiitollinen siitä.”
”Mutta mä en jaksa taistella enempää, mulla ei oo voimia. Eikä oikeestaan tahtookaan, mua on hoidettu vuosia ja mikään ei auta, niin en tahdo taistella enää.”
Näin vaikeasti ahdistunut ja tuolloin jo viisi vuotta mielenterveysongelmien kanssa paininut, 19-vuotias Noelle kirjoitti päiväkirjaansa viimeisenä elinvuotenaan.
Teksti on kirjoitettu puoli vuotta ennen hänen kuolemaansa.
Äiti Mari Hyvönen on tyttärensä kuoleman jälkeen pohtinut, miksi Noellen elämä sai tällaisen suunnan. Hän kuvailee perhettä tavanomaiseksi työssäkäyväksi perusperheeksi, jolla ei ollut erityisiä ongelmia.
Diabeteshoidon unohtelu herätti epäilykset ADD:sta
Noelle sairastui 1. tyypin diabetekseen neljävuotiaana.
Äiti kertoo, että tytöllä alettiin epäillä aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriötä, kun tyttö unohti kouluikäisenäkin toistuvasti hoitaa diabetestaan, uppoutui omiin maailmoihinsa ja hänellä oli jatkuvasti ”monta rautaa tulessa”.
Hyvönen muistaa, että pitkän taistelun jälkeen Noelle pääsi tutkimuksiin ja saikin ADD-diagnoosin. Äiti kertoo, että lapsi sai lyhytaikaista toimintaterapiaa sekä lääkityksen.
Samoihin aikoihin Noelle alkoi kärsiä ahdistuneisuudesta.
– Jälkeenpäin meille on selvinnyt, että tyttö on silloin jo viillellyt. Hän kuitenkin piilotteli meiltä taitavasti ahdistustaan ja pahaa oloaan.
Tilanne kärjistyi, kun Noelle aloitti kahdeksannen luokan.
– Noellen olo oli entistä huonompi ja viiltelyä oli enemmän. ADHD-lääkkeistä tuli paljon haittavaikutuksia, kuten unettomuutta ja voimakkaita aistiharhoja, Hyvönen kuvailee.
Äidin kokemuksen mukaan Noellen ahdistuksen vakavuutta ei ymmärretty kouluterveydenhuollossa eikä myöhemmin psykiatrisessa terveydenhuollossa.
– Osasin äitinä sanoa, että nyt puhutaan tuhoavasta ahdistuksesta, joka voi viedä hengen. Silti usein hänelle tarjottiin hoitokeinoksi hengitysharjoituksia ja mindfulnessia: 'Syö salmiakkia. Hankaa ihoa jääpalalla, avaa ikkuna'.
Noelle sai ensimmäisen kerran ahdistukseen lääkityksen yhdeksännen luokan keväällä.
– Sitä oli rukoiltu kuukausia jo siinä kohtaa.
Osastohoitoa ja nuorisokotia
Saman vuoden joulukuussa Noelle pääsi hetkeksi osastolle ja sai lähetteen nuorisopsykiatrian tutkimusjaksolle. Arviojakso olisi tosin vasta helmikuussa. Äidin mukaan osasto- ja tutkimusjakson saaminen vaati perheeltä taistelua.
Tuolloin mukaan tuli myös lastensuojelu, kun Noelle ei ahdistusoireiden vuoksi halunnut palata kotiin.
– Siitä alkoi lastensuojelurumba. Kahdeksan nuorisokotivaihtoa reilun vuoden aikana, lisäksi mukana oli kolme eri sairaanhoitopiiriä vaihtuvine henkilöineen, joten meno oli aivan helvettiä.
– Lastensuojelussa otteet kovenivat, koska hän hatkasi sieltä. Seura oli tietenkin aika epämääräistä nuorisokodissa, siellä tupakka, kannabis ja viina tulivat mukaan kuvioihin, äiti kuvailee.
– Tyttöä syyllistettiin siitä, että hän ei hoida diabetestaan, kun me koitettiin sanoa, että miten voitte kuvitella, että krooninen sairaus tulee hoidettua, kun hän on niin ahdistunut ja huonossa voinnissa.
Noelle oli tuona keväänä lyhyitä pätkiä myös tahdosta riippumattoman hoidon arvioinnissa. Äidin mukaan tytärtä heiteltiin nuorisokodista arviointiin ja sieltä takaisin nuorisokotiin.
Hyvösen mukaan lapsen terveyden seuranta oli käytännössä vanhempien vastuulla. Lääkityksen ja olon seuranta puuttui terveydenhuollon puolelta vaihtuvien henkilöiden ja paikkojen vuoksi eikä lastensuojelussa pallottelussa tuntunut olevan johdonmukaisuutta.
– Lisäksi Noelle usein valehteli vointinsa paremmaksi osastohoidon pelossa. Lastensuojelu puolestaan piti nuorta hengissä liikkumavapauden rajoituksin sähkölukkojen takana, vuoden aikana 103 päivää eri ajanjaksoina. Jos nuorella oli käytössä ahdistuksen hallintakeinoja kuten keinuminen, häntä ei päästetty keinumaan karkaamisen pelossa. Samaan aikaan, kun vanhemmat huutavat epätoivoaan viranomaisten rinnalla ja varoittavat ajamasta lastaan itsetuhoon, yhteydenpitoa aletaan rajoittaa ja lopulta nuori huostaanotetaan, Hyvönen luettelee.
– Mielenterveyden ongelmien ja lääkityksen seuranta onnistuakseen vaatii pitkää sitoutumista myös terveydenhuollolta ja lastensuojelulta. Jos parin kuukauden välein nuori viedään uuteen paikkaan, miten nuoren voinnista voidaan antaa viestiä eteenpäin terveydenhuoltoon?
Video: Niuvanniemen ylilääkäri jyrähtää nuorten mielenterveyden hoidon nykytilasta: "Heistä tulee kalliita lapsia"
5:54
"Psykiatrista hoitoa, ei sähkölukkoja"
MTV on nähnyt Noellen potilaskertomuksia ja lastensuojelun kirjauksia.
Niistä ilmenee, että nuorisopsykiatrialla on usein katsottu, ettei Noellen tilanne tarvitse psykiatrista osastohoitoa tai nuori ei halua jäädä osastolle eikä tahdonvastaisen hoidon kriteerit täyty. Noellen on katsottu tarvitsevan lastensuojelullista tukea.
Lastensuojelussa taas Noellen hankalaan käytökseen, kuten itsetuhoisuuteen ja uhmakkuuteen etsittiin tukea psykiatriselta.
– Meistä näytti siltä, että lastensuojelu ajoi tytärtämme kohti itsemurhaa. Mitä enemmän Noellea lukittiin ja ahdistettiin nurkkaan, sitä uhmakkaampi hän oli.
– Kun hän vapautui eristyksestä, hän karkasi, meni esimerkiksi varastamaan partateriä ja sai tuotua niitä nuorisokotiin. Kun hänet uudestaan ja uudestaan laitettiin sähkölukkojen taakse, hän viilteli pahasti itsensä siellä. Hänellä oli niin pahoja ja syviä haavoja että hänet jouduttiin viemään päivystykseen. Silti sekään ei nopeuttanut psykiatrisen avunsaantia, äiti muistelee.
Noellen oireilua on potilaskertomuksissa kuvattu käytöshäiriönä, aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriönä sekä nuoruusiän psyykkisen kehityksen vakavana vaikeutena. Myöhemmin elämässään hänelle on soviteltu kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja persoonallisuushäiriön diagnoosia.
Vanhempien mielestä Noellen tilasta ei saatu lääketieteellistä varmuutta, mikä Noellea pohjimmillaan vaivasi.
Tytär vastusti EHO-jaksoa
Yhdeksännen luokan tullessa kohti loppuaan Noelle oli jälleen osastohoidossa. Kun kotiutuminen sieltä oli ajankohtaista, lastensuojelussa ehdotettiin erityisen huolenpidon jaksoa, eli EHOa.
Tuolloin äiti oli jo toistuvasti todennut lastensuojelulle, että hänen näkemyksensä mukaan lapsi ei kestä lastensuojelun rajoituksia, vaan kapinoi niitä kohtaan entistä pahemmin.
– Mielestämme hän tarvitsi enemmän psykiatrista hoitoa kuin sähkölukkoja.
Noelle vastusti EHO-jaksoa, joka järjestettiin 300 kilometrin päässä hänen kotipaikkakunnaltaan.
Perheen pahimmat pelot olivat myös käydä toteen EHO-jakson aikana.
Noelle piikitti eristyksessä kahdesti itseensä moninkertaisen määrän insuliinia ja joutui päivystykseen.
– EHO-paikka vastasi, että emme me ole terveydenhuollon yksikkö, johon äitinä vastasin, että tiedän, mutta sitä me juuri tarvitsisimme.
Viisi kassillista lääkkeitä
EHO:n jälkeen Noellen hoito näytti hetken valoisammalta.
– Kun EHO-jakso loppui, Jyväskylän nuorisopsykiatrian osastolle ei tuntunut mahtuvan ja tyttäremme sai hoitopaikan Kuopiosta. Sieltä saatiin tähän asti parasta hoitoa ja palvelua. Tovin jälkeen hänet kotiutettiin suoraan kotiin, kun yksikään nuorisolaitos ei suostunut ottamaan häntä vastaan, Hyvönen kertoo.
Kotoa Noellen matka kulki seuraavaksi jälleen nuorisokotiin. Kun tilanne siellä kriisiytyi jälleen ahdistuksen ja itsetuhoisuuden vuoksi, edessä oli uusi jakso nuorisopsykiatrialla.
– Tuolloin osastolla purettiin eri paikoissa lääkäreiden määräämien viiden eri mielialalääkkeen joukko ja mietittiin uudelleen, mitä otetaan käyttöön ja kokeiluun. Omalla tavallaan se pätkä oli hyvä, mutta sillä tavalla se oli tyhjänkäyntiä, että ei hän sieltäkään saanut muuta kuin lisää lääkkeitä.
– Näiden vuosien aikana vein viisi muovikassillista sopimattomia mielialalääkkeitä ja unilääkkeitä apteekin kierrätykseen. Noelle olisi halunnut terapiaa, mutta sitä hän ei ajoissa saanut.
Henkisesti lukkojen takana
Noelle on kertonut vanhemmilleen, että vuodet lastensuojelussa jättivät tytölle traumoja. Hänen potilaskertomuksistaan ilmenee, että hän kärsi posttraumaattisesta stressihäiriöstä.
– Hän jäi henkisesti lukkojen taakse lastensuojeluun, vaikka täytti kahdeksantoista.
Täysi-ikäistyminen toi tyttären auttamiseen omat haasteensa.
– Me vanhemmat yritimme hoitaa hänen elämäntilanteensa niin, ettei hän joku päivä löytyisi kuolleena.
Äidin mukaan lastensuojelun jälkihuollosta ei ollut suuresti apua Noellen elämän vakauttamiseen, vaan hänestä jälkihuolto tuntui lähinnä ”kuulumisten kyselyltä”. Noelle asui ja oli kirjoilla Helsingissä, kun jälkihuollon työntekijä oli Jyväskylässä.
– Voin sanoa, että meidän tapauksessa sen turhempaa instanssia ei ole olemassa.
– Voidaan miettiä mihin yhteiskunnassa rahat menevät? Jokainen mukana ollut viranomainen hallitsee hyvin palaveeraamisen ja kirjaamisen, että on tavattu asiakasta. Tosiasiassa kaikki käytännön asiat jäävät hoitamatta. Nuoren elämän hallinnointi, selvittely ja muistuttelu jää vanhempien harteille ja vastuulle. Yksittäisille työntekijöille kuitenkin kiitos, muutama on ollut arjessa ihan avuksi, äiti kritisoi jälkihuollon ja lastensuojelun toimintaa.
Pelkoa lapsen menetyksestä
Noellen vanhemmat pelkäsivät pitkään, että jokin päivä he joutuisivat hautaamaan tyttärensä. Äidin mukaan Noelle tiesi, mitkä valinnat elämässä tukisivat hänen hyvinvointiaan, mutta ei aina silti pystynyt tekemään oikeita ratkaisuja.
Elämänsä viimeisenä vuotena Noelle yritti saada itselleen apua Helsingissä ja Jyväskylässä. Oman haasteensa hoidon järjestämiselle teki tytön elämäntilanne, koska hän muutti edestakaisin.
– Lisäksi aiemmat epäonnistumiset hoidossa saivat tytön suorastaan pakokauhun valtaan, kun alettiin puhua osastohoidosta tai psykiatriasta yleensä.
– Elämänsä loppupuolella Noellella tuntui olevan oireita, jotka sopivat kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hänen vointinsa paheni aina syksyllä ja parani keväisin. Kun olo parantui, hän käyttäytyi holtittomasti ja saattoi esimerkiksi kuluttaa paljon rahaa.
Äiti kertoo, että viimeisenä vuonna Noelle sai useamman lähetteen erikoissairaanhoitoon, mutta ne kaikki tulivat ”bumerangina takaisin”.
– Tekstillä: potilas ei ole hoidon tarpeessa.
– Elämänsä loppuvaiheessa hän muutti Jyväskylään ja hänellä olisi ollut kontakti psykiatrialle kaksisuuntaisen mielialahäiriön tutkimuksiin. Ensimmäinen tapaaminen olisi ollut toukokuun puolivälissä, mutta harmillisesti hän ehti kuolla 3. toukokuuta.
Äidin huoli heräsi kaveriporukasta
”Oon tornaado, tuhoova luonnon voima. Kun tuuli hellittää luulee olevansa turvassa kunnes tajuu olevansa myrskyn silmässä ja seuraava aalto iskee ja tää toistuu vaan uudelleen ja uudelleen. Mä tuhoon kaiken ympärilläni.”
”Mut se mitä kukaan ei nää mun aiheuttamalta tuholta on se miten rikki mä oon.”
Vanhempia huolestutti pian 20 vuotta täyttävän Noellen kaveriporukka Jyväskylässä. Hän oli alkanut liikkua uudelleen kavereiden kanssa, joiden tiedettiin käyttävän huumeita.
– Hän oli vappuna viettämässä aikaa ystäviensä kanssa. Me olimme todella huolestuneita ja minulla oli tunne, että jotain epämääräistä tapahtuu. Viestittelin hänelle ja sanoin, että tiesithän, että huumeisiin sotkeutuminen on sinulle hengenvaarallista, äiti kertoo.
Pari päivää myöhemmin perhe huolestui tyttärensä voinnista, sillä Noellesta ei ollut kuulunut mitään. Myös Noellen ex-puoliso oli yhteydessä äitiin ja tiedusteli, onko Noelle kunnossa.
– Kävimme etsimässä Noellea tukiasunnolta ja tiedustelimme hänen kavereiltaan, missä hän on. Kannustimme myös tukiasuntoa ja jälkihuoltoa aktivoitumaan tytön etsinnässä. Kun kukaan ei tuntunut tietävän tytön olinpaikkaa, teimme katoamisilmoituksen poliisille. He olivat käyneet tytön asunnolla ja kertoivat meille, ettei puhelimen paikannus enää toimi.
Äiti päätti tiedustella kaupungilla, onko joku nähnyt hänen tytärtään. Lopulta yksi ”keskustan kundi” tiesi kertoa, että Noelle oli liikkunut epäilyttävässä porukassa hiljattain. Sattumalta heidän keskustellessaan he havaitsivat kaksi poliisiautoa yhden kerrostalon edessä.
– Hän sanoi, että käypäs nyt poliisin kanssa juttusilla, sillä yksi henkilöistä, joka liikkuu Noellen kanssa, asuu tuossa. Niinpä menin paikalle poliisin juttusille ja kerroin, että sain vinkkiä, että minun kannattaisi tulla puhumaan teidän kanssanne kadonneeseen tyttäreeni liittyen. Kun näytin poliiseille Noellen kuvaa, he pienen keskustelun jälkeen pyysivät minua tulemaan kanssaan asemalle.
"Lapsen kuolemaan ei voi valmistautua"
Hyvönen soitti matkalla puolisolleen, joka tuli myös paikalle. Poliisit asemalla istuttivat äidin penkkiin ja kertoivat, että asunnon omistaja oli soittanut poliiseille asunnosta löytyneestä kuolleesta henkilöstä, joka on heidän tyttärensä.
– Ajattelin että se oli johdatusta, että päädyin siihen ovelle. Vaikka Nopsun kuolemaa on jouduttu miettimään ja pelkäämään, siitä huolimatta, vaikka olin saman viikon maanantaina häntä varoitellut, en hetkeäkään ajatellut, että tyttö kuolisi. Ei oman lapsen kuolemaan voi valmistautua, sitä voi vain pelätä.
Äidin mukaan kuolinsyy oli happomyrkytys, joka johtui diabeteksen hoitamatta jättämisestä. Yhä täysi-ikäisenäkin hänellä oli haasteita huolehtia diabeteksesta.
Sen lisäksi Noellen verestä löytyi myös huumeita.
– Ihan sama mitä kuolintodistuksessa lukee, hän kuoli tuhoisaan ahdistukseen, josta oli yritetty viestiä vuosia. Noelle vastusti huumeita ja yritti esimerkiksi etsiä kaverilleen apua huumeista irtautumiseen.
Äidin käsitys on, että Noellen huumeidenkäyttö ei kestänyt "kuin viikkoja".
– Noelle luotti näihin ”kavereihin” ja uskoi heidän pitävän hänestä huolta. Lisäksi kun joutuu elämään näin pitkään ilman apua ahdistukseen, kaverin ehdottaessa jotain pahan olon lievitykseen, Noelle on luottavaisin mielin päättänyt kokeilla aineita, äiti pohtii motiivia huumeiden käytölle.
– Varmasti viimeisinä päivinään hänen on ollut vaikeaa erottaa, mikä huonovointisuus johtuu päihteistä ja mikä diabeteksesta.
Mikä meni pieleen?
Mari Hyvönen kuvailee, että vaikka vanhemmat ponnistelivat äärimmilleen lapsensa eteen, he eivät pystyneet Noellea pelastamaan.
– Nopsu on monta kertaa sanonut, että kukaan ei pidä häntä pinnalla, kun häneltä tippuu pohja. Vain sinä ja iskä.
– Välillä tuntui, että joudumme taistelemaan myös viranomaispäätöksiä vastaan pitääksemme tytön elossa. Terveydenhuollon ja lastensuojelun otteet eristyshuoneineen ja lepositeineen ovat liian kovia silloin, kun ei tunnisteta psykiatrisesti rikkinäistä nuorta ja avunsaanti on jo vuosia myöhässä. Lisäksi päihde- ja psykiatrista hoitoa pitäisi saada käsi kädessä, koska toinen johtuu toisesta, eli pahaa oloa on alettu hoitaa omin voimin.
Mari Hyvönen ajattelee, että heidän olisi pitänyt päästä heti erikoissairaanhoitoon, kun Noelle sai ADHD-diagnoosin.
– Sieltä olisi tullut ymmärrystä siitä, että ADHD:n kylkiäisenä voi tulla muutakin mielenterveyshäiriöitä. Ei kouluterveydenhuollolla riitä osaaminen tällaiseen. Lastensuojelussa samaten tarvitaan lisää ymmärrystä neuropsykiatrisista häiriöistä, jotta osattaisiin tulkita nuoren käyttäytyminen muuksikin kuin kapinoinniksi, Mari Hyvönen ajattelee.
– Sellainen ulkopuolinen tilanteen seuranta ja jatkuvuus. Pitäisi olla niin, että lähellä oleva ihminen voi seurata tilannetta, isä Ari Hyvönen lisää.
– Syyttävää sormea ei voi osoittaa vain viranomaistahoille, koska mielenterveysongelmainen nuori ei varmasti ole helpoin hoidettava. Siksi, ettei hän tunnista omaa tilannettaan, vaan lähtee ovet paukkuen vastaanotoilta ja palavereista pois, jättää menemättä huonoimpina aikoina vastaanotoille, muuttaa usein ja vaikkei muuttaisi, omalla paikkakunnalla avun saanti on todella hidasta, äiti pohtii.
Äidin mukaan Noelle oli ihan loppuun saakka hoitomyönteinen ja halusi itselleen apua.
– Nuoren usko ja luottamus terveydenhuoltoon ja avunsaantiin hävisivät kaikkien vuosien ja traumaattisten kokemusten valossa. Nuori itse tuntui olevan se ongelma. Ehkä siellä terveydenhuollon järjestelmissä on merkintä, että tätä potilasta ei kannata enää edes auttaa, sanoo äiti Mari Hyvönen.
– Silti hän oli meille Maailman Rakkain Nopsu.
Asiantuntijat: Lasten ja nuorten hoito painottuu liikaa avohoitoon
Psyykkisesti sairaiden lasten ja nuorten hoidon toteutumisesta on keskusteltu runsaasti myös julkisuudessa. Osa asiantuntijoista on varoittanut, että terveydenhuolto ei aina tunnista vaikeasti sairaita nuoria ja nykyinen palvelujärjestelmä on rakennettu avohoitopainotteiseksi.
Lapsiasiavaltuutettu on varoittanut, että viime vuosina jonot psykiatriseen erikoissairaanhoitoon ovat kasvaneet. Nuorisopsykiatrian osastojen ylikuormittumisesta on niin ikään luettu uutisissa viime vuosina.
Niuvanniemen sairaalan ylilääkäri Liisa Eloranta kertoi MTV:lle syyskuussa, että Niuvanniemeen saapuu hoidettavaksi lapsia ja nuoria, joilla on pahimmillaan kymmenen vuotta takana hoitoyrityksiä ja pompottelua lastensuojelun ja psykiatrian välillä.
Elorannan mukaan nuorisopsykiatrian osastohoito on nykyisin luonteeltaan ”kriisipysähdyksiä”.
– Aika monet osastot ovat kriisiosastoja tai akuuttiosastoja, joissa ollaan erittäin lyhyitä jaksoja. Niissä kolmekin viikkoa voi olla pitkä aika. Siinä ajassa eivät sellaisten lasten asiat hoidu, joilla on vaikeat ongelmat ja taustat.
Kun nuoren tilanne hieman rauhoittuu, osastolla on kova paine siirtää lapsi takaisin kotiin tai lastensuojeluun.
– Usein tulee esille vanhemmilta ja lastensuojelulta, että he ovat yrittäneet saada tälle lapselle apua jo aiemmin, mutta aina on palautettu lastensuojeluyksikköön ja todettu, että pitäisi pystyä hoitamaan siellä.
Hän pohtii, miten tärkeää olisi, että hyvinvointialueilla ehdittäisiin pysähtyä vaikeasti sairaiden lasten ja nuorten äärelle nykyistä paremmin. Muutoin heistä uhkaa tulla ”kalliita lapsia”, kuten hän asiaa kuvailee.
– Kannan huolta siitä, että näiden lasten ja nuorten kohdalla uudelleenarviointi usein unohtuu. Jos todetaan, että joku asia ei ole auttanut, niin ei yritettäisi sitä enää uudelleen, vaan arvioitaisiin kaikessa rauhassa, vaikka kiirettä monella paikkaa onkin. Punainen lanka tulisi pystyä säilyttämään, ja perustelemaan, miksi tiettyihin ratkaisuihin päädytään tai muutos tehdään. Hätäratkaisuja tulisi välttää. Hyvä olisi muistaa, että ns. diagnostinen pysyvyys on alaikäisten, kehittyvien lasten kohdalla heikkoa, ja tämän vuoksi uudelleenarviointi hoidossa ja hoitoratkaisuissa on tarpeellista.
Tarvitsetko apua?
Mannerheimin Lastensuojeluliiton Lasten ja nuorten puhelin on vuonna 1980 perustettu valtakunnallinen, maksuton, suomenkielinen, kaikille lapsille ja nuorille tarkoitettu auttava puhelin. Puhelin päivystää vuoden jokaisena päivänä numerossa 116 111. Palvelun numero on yleiseurooppalainen lasten auttavien puhelinten numero, joka on yhteinen kaikissa Euroopan maissa. Päivystysajat ovat arkisin kello 14–20 ja viikonloppuisin kello 17–20. Juhlapyhinä päivystetään kello 14–17.
Yhteyttä voi ottaa myös ruotsin kielellä. Ruotsinkielinen palvelu päivystää maanantaista keskiviikkoon kello 14–17 ja torstaisin kello 17–20 numerossa 0800 96 116.