Helena Petäistön kolumni: Suomi-neidosta EU:n peräkammarin tytöksi

Hetkellä, jolloin Euroopan unioni on harvinaisen vakavien ulkoisten uhkien ja epävarmuustekijöiden kohteena ja jolloin se tarvitsisi kykyä yhä vahvempaan keskinäiseen yhteistyöhön, Suomi kunnostautuu avaamalla taas uutta jakolinjaa – kun hallituksen olisi viimein päätettävä, onko se EU:n rakentaja vai jarrumies.

Valtionvarainministeri Annika Saarikon kirjelmöinti uhkaa tehdä Suomi-neidosta EU:n peräkammarin tytön.

Koronakriisin iskiessä EU-maat sopivat yhteisestä elpymispaketista. Elpymisen edistämiseksi EU-komissio lakkasi väliaikaisesti valvomasta maiden budjettikuria vuoteen 2023 saakka, johon mennessä on määrä keskustella ja sopia budjettisääntöjen uusimisesta.

Monien kriisien kiirastulessa kirkastunut ymmärrys EU:ssa on se, että Maastrichtin sopimuksen yhteydessä asetetut budjettisäännöt ovat aikansa eläneet ja ajat ovat muuttuneet. Uutta kokemusperäistä tietoa on kertynyt osoittaen, että säännöistä on tullut epätarkoituksenmukaiset. Ne vaativat uudistamista.

Lue myös: Helena Petäistön kolumni: Onko Suomi vihdoin tulossa ulos poterostaan? Marinin tuki Euroopassa vahvistuneelle vaatimukselle kuulostaa raikkaalta

Nyt pandemiaa edeltänyttä kuripolitiikkaa haikailevat avoimen kirjeen allekirjoittajat ovat entisen nuukan nelikon maat, Hollanti, Tanska, Ruotsi ja Itävalta, joiden liepeillä Suomikin vielä niin sanotusta Hansa-ryhmästä erottuaan huuhaili niin, että muualla Euroopassa Suomen katsottiin siihen käytännössä kuuluvan.

Nyt voi puhua myös kurikahdeksikosta, sillä kesken kaiken ennen kuin EU-maat ovat vielä päässeet edes keskustelemaan budjettikuria koskevista välttämättömistä uudistuksista, kahdeksan maata esittää jo vaatimuksensa avoimella kirjeellä. Nuukan nelikon ja Suomen lisäksi allekirjoittajia ovat Tshekki, Slovakia ja Latvia.

Kurikahdeksikkoa vetää Itävalta, rinnallaan jo nuukaa nelikkoa johtanut Hollanti. Poikkeusolot ja pandemia tai ei, Hollannille tiukka talouskuri on lähes pyhä asia, joka menee yli kaiken. Itävalta puolestaan toimii moottorinaan EU- ja maahanmuuttovastaisen populistipuolueen uhka, jota ruokkii maan sijainti pakolaisvirtojen reitillä.

Kumpi näistä on Suomen motiivina lähteä taas mukaan jarruttajien joukkoon?

Jos ministeri Saarikon motiivina ovat sisäpoliittiset syyt eli persujen pelko, silloin Suomi toimii omien periaatteidensa vastaisesti. Suomi on EU-jäsenyytensä alkumetreiltä asti ja tosiasiassa jo ennen jäsenyyttään vakuuttanut olevansa Unionille ratkaisu, ei ongelma. Toisin sanoen Suomi ei pidä siitä, että EU-foorumeille tuodaan omia sisäpoliittisia ongelmia, eikä siis Suomi itse sitä tee.

Jos jollekin maalle on vahva ja yhteistyökykyinen unioni tärkeämpi kuin yhdellekään muulle, se maa on Suomi, joka ei voi omaa geopoliittista asemaansa muuksi muuttaa. Pienen Suomen etu on paitsi vahva EU myös niin vahva komissio, että se kykenee ajamaan tasapuolisesti kaikkien, myös pienten maiden etua. Komission kanssa kannattaa pienen maan pitää aina välit kunnossa.

Tökeröä ja epädiplomaattista

Siksi on outoa, että ministeri Saarikko katsoo voivansa heristää sormea komissiolle, ettei tämä vain jättäisi ottamatta huomioon kaikkien jäsenmaiden kantoja. Siitäkin huolimatta, että komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on selvästi ilmoittanut antavansa budjettisääntöjen uudistusehdotuksensa nimenomaan vasta kaikkien jäsenmaiden kantojen pohjalta.

Suomen valtionvarainministerin muistutusta voi siis pitää tökerönä ja epädiplomaattisena.

Joe Bidenin Yhdysvaltain yllättävä ylimielisyys Euroopan unionia kohtaan ilmenee päivä päivältä yhä selvemmin. Ensin Yhdysvallat teki katastrofaalisen poistumisensa Afganistanin sotanäyttämöltä täysin ilman ennakkovaroitusta ja neuvottelematta liittolaistensa kanssa.

Tällä viikolla Yhdysvallat perusti yllättäen uuden turvallisuuskumppanuuden Aasiaan Australian kanssa napaten mukaan Britannian EU:n kyljestä ja vieden samalla suuren sukellusvenekaupan, josta Ranska ja Australia olivat jo tehneet aiesopimuksen viiden vuoden valmistelutyön tuloksena. Kaikki tämä tapahtui täysin salassa ja varoittamatta ennalta liittolaisia Euroopan unionia ja Ranskaa.

Eurooppa on siis aivan uusien, suurten ja kovien geopoliittisten haasteiden edessä, joissa Yhdysvallat asettaa myös Suomen uudenlaiseen hankalaan tilanteeseen. Tässä tilanteessa jos missä ei kurikahdeksikon laatiman kirjeen kaltaisia jakolinjoja unioniin totisesti tarvita.

Lue lisää: Ranska kutsuu suurlähettiläänsä Yhdysvalloista ja Australiasta kotiin sukellusvenekauppojen vuoksi: "Puukonisku selkään"

Jos taas Saarikon motiivit ovat talouspoliittiset, on syytä ihmetellä, mahtaako ministeri olla valtionvarainministeriön kamreerien pyöritettävissä. Virkamiesten, joilla ei ole ei poliittista vastuuta, täytyykin esittää lukuja ja laskelmia, mutta ministerin tehtävä on ottaa poliittinen vastuu. 

Sitä paitsi maailmanlaajuinen pandemia on osoittanut selvemmin kuin mikään aiempi kokemus, ettei taloustiede todellakaan ole mitään eksaktia tiedettä. Moni aiemmin lainalaisuutena pidetty asia on heittänyt täysin kuperkeikkaa. Isokaan velkaantuminen ei olekaan aiheuttanut odotettua korkotason nousua, ja tärkeämpää kuin velan määrä näyttää olevan sen oikea käyttötarkoitus.

Kukaan ei sitä paitsi edes tiedä, mikä on siedettävä velan määrä. Japanissa se on huimat 250 prosenttia BKT:sta aiheuttamatta katastrofia. Suomen julkinen velka on 70 prosenttia BKT:sta, eli Suomi kuuluu niihin maihin, joihin kohdistuva luottamus ei ensimmäisenä katoa. Ja nykyjärjestelmässä kaikki perustuu luottamukseen.

Yleisesti tunnustettu on nyt myös se seikka, että eurokriisissä äärimmäinen kuripolitiikka oli haitallinen ennen kaikkea Kreikalle, mutta myös Espanjalle, eikä vain maiden kansalaisille, mutta myös talouksille. Virheensä tunnusti ensimmäisenä Kansainvälinen valuuttarahasto jo vuosia sitten. Nyt siitä on otettu opiksi.

Saksan vaalituloksesta riippuu paljon

Eurokriisin hoitaminen aiheutti ennennäkemättömän kahtiajaon Euroopassa, kun etelä syytti pohjoista säälimättömästä kuristamisesta ja pohjoinen etelää holtittomasta taloudenhoidosta. Euroopan dilemma on totta kai äärimmäisen haastava. Etelä on oikeassa syyttäessään pohjoista armottomuudesta, ja pohjoinen on oikeassa syyttäessään etelää korruptiosta ja tuhlailusta.

Nämä tosiasiat mielessä ja monia kokemuksia viisaampana ja pandemiasta selvittyään Euroopan unionin täytyy siis yhdessä sopia uusista säännöistä.

Millainen ja miten sopu syntyy, riippuu tietysti hyvin paljon Saksan vaalituloksesta. Toisaalta täytyy todeta, että unionilla on hyvä onni siinä, että sekä Ranskalla että Italialla on tällä hetkellä yhtä aikaa vahvat, aidosti Eurooppaa rakentavat johtajat. Tosin heidän ongelmansa omissa maissaan ovat niin jättiluokkaa, ettei kukaan tiedä, onnistuvatko hekään, vaikka parhaansa yrittävät.

Suomen ministeriltä ei ollut missään tapauksessa myöskään viisasta hyökätä kirjeessään juuri näitä maita vastaan, joissa työn alla ovat ennennäkemättömät urakat. Jos Suomen johtajilla olisi johdettavanaan sellainen kansa kuin ranskalaiset tai selvitettävänään sellaiset ongelmat kuin Italian pääministeri Mario Draghilla, tuskinpa täältä löytyisi suurta halua neuvomiseen.

Lue lisäksi: Eurooppa-kirjeenvaihtajan kommentti: Saksa valmistautuu jo vallanvaihtoon

Hallituksen on viimeinkin valittava linjansa. Haluaako se kuulua Euroopan rakentajiin eli valita Saksan ja Ranskan leirin? Vai haluaako se olla Itävallan Kukkopoika-Kurzin johtamien jarruttajien joukossa? Jälkimmäisten painoarvo ei ole suuri kokonaisuudessa.

Ja jos Suomi haluaa todella vaikuttaa ja saada näkemyksiään läpi EU:ssa, julkinen kirjelmöinti ei ole oikea menetelmä. Jos taas ministeri Saarikon allekirjoitus kurikahdeksikon kirjeessä oli suunnattu kotimaiselle yleisölle, se osoittaa vain heikkoa johtamista ja on omiaan aiheuttamaan Suomelle hallaa unionissa.

Kirjeen johdosta ei ole kuulunut eikä näkynyt reaktioita. Ihmetystä on vain herättänyt sen ajankohta. Kovin hyvää pelisilmää ei osoita puhua kurin kiristämisestä hetkellä, jolloin pandemia on yhä päällä.

Ainoa keino vaikuttaa EU:n tuleviin päätöksiin on ahkera jalkatyö nyt, kun pandemiatilanne sen jo sallii. Ei muuta kuin sukkuloimaan Euroopassa, Berliini ja Pariisi päällimmäisinä. Mikään ei korvaa henkilökohtaista kontaktia "face to face". Suomalaisen poliitikon paras koulutus eurooppalaiseen lähestymistapaan on yhä viiden vuoden meppikausi.

Mutta unohtakaa kirjelmöinti! Ei Suomesta Moskovaankaan noottia lähetetty. Silloin osasimme olla ovelia. Eikä se tulosta tuota muuallakaan, varsinkaan jos kirjeen takana olevassa porukassa ei ole ainoatakaan suurta maata, ja Saksa ja Ranska ovat eri leirissä.

Kun enemmistö on eri mieltä, pienen vähemmistön on pyrittävä vaikuttamaan muuta tietä kuin julkisella vastakkainasettelulla. Muuten Suomi-neito joutuu auttamatta peräkamarin poikien joukkoon.