Helena Petäistön kolumni: Onko Suomi vihdoin tulossa ulos poterostaan? Marinin tuki Euroopassa vahvistuneelle vaatimukselle kuulostaa raikkaalta

"L’autonomie stratégique", strateginen autonomia, on Ranskan lanseeraama käsite, joka on alkanut löytää vahvaa vastakaikua myös muualla Euroopassa ja kuuluu nyt myös EU-komission keskeisiin suuntaviivoihin.

Aktiivisesti ja väsymättä Euroopan eteenpäin viejänä esiintyvän presidentti Emmanuel Macronin taakkana on ollut edeltäjiensä jättämä painolasti siinä, että hänen ehdotustensa takana nähdään aina vain Ranska ketunhäntä kainalossa, tässä tapauksessa pyrkimys protektionismiin. Kuitenkaan yksikään Ranskan johtajista ei ole koskaan puolustanut yhtä paljon globalisaation hyötyjä kuin Macron.

Koronapandemian aikana Siperia on kuitenkin opettanut viimein kaikille, että Euroopan riippuvaisuus muista on mennyt aivan liian pitkälle. Se on vaarallista oli kyse sitten turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta tai teollisesta tuotannosta ja jakeluketjuista.

Moni asia onkin koronan myötä osoittautunut strategisesti liian tärkeäksi, että se voitaisiin jättää kokonaan muiden haltuun. Ensimmäinen herääminen tapahtui, kun huomattiin, että pandemiassa tarvittavia kasvomaskeja ei saanutkaan Euroopasta.

Lue myös: Helena Petäistön kolumni: Ranskan presidentinvaalit pandemian panttivankina – ministerien lomat ja maan uudistukset paloivat koronan torjuntaan

Ainoa tie selviytyä on vahvistua

Samassa EVA:n järjestämässä torstain "Vahva Eurooppa" -nimeä kantaneessa tilaisuudessa, jonka tasoista EU-debattia on sivumennen sanottuna Suomessa tuskin koskaan aiemmin kuultu, Firenzen Eurooppa-korkeakoulun professori Alexander Stubb maalasi mielenkiintoisen tulevaisuuden kuvan: Aina vuoteen 2050 asti planeettaa dominoi keskenään kilpaileva trio; Kiina, Yhdysvallat ja Eurooppa. Itsestään selvää on, ettei Euroopalla ole vara käpertyä itseensä siinä porukassa pärjätäkseen. Ainoa tie selvitä on vahvistua ja hankkiutua eroon riippuvaisuudesta muihin.

Turvallisuus- ja puolustusasioissahan Eurooppa on perinteisesti tottunut köllöttelemään mukavasti Yhdysvaltain antaman suojan alla. Vasta Donald Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi säikäytti jopa Saksan niin, että se alkoi uusia sodanjälkeistä ajatteluaan ja avata kukkaronnyörejään luvattoman alhaisissa puolustusmenoissaan. Britannian erottua Euroopan uniosta voinee perustellusti sanoa, että ainoat EU-maat, joilla on uskottava puolustus, ovat Ranska ja Suomi.

Presidentti Joe Bidenin valtaan nousu on luonut Eurooppaan vaaran tuudittautua uudelleen Yhdysvaltain antaman turvan taakse.

Tosiasiassa jo presidentti Barack Obaman kaudella alkanut Yhdysvaltain geopoliittisen painopisteen siirtyminen Euroopasta Aasiaan ei ole muuttunut yhtään miksikään. Päinvastoin yhä selvemmältä näyttää se, että mitä vahvempi ja strategisesti itsenäisempi Eurooppa on, sitä parempana partnerina Bidenin Yhdysvallat sitä pitää.

Pääministeri Marinin torstain puheessa tämä tulikin selvästi ilmi: "Strateginen autonomia tulisi nähdä ennen kaikkea toimintakykymme vahvistamisena. Epävarmassa kansainvälisessä tilanteessa Euroopan unioni tarvitsee kumppaneita kuten Yhdysvallat ja Iso-Britannia, ja kumppanuuksien rakentaminen edellyttää meiltä entistä parempaa kykyä osallistua globaalin vastuun kantamiseen", muotoili pääministeri.   

Trumpin varjo häilyy

Sekin täytyy ottaa huomioon, että Trumpin varjo ei ole väistynyt minnekään. Yhdysvaltain republikaaninen puolue on pysynyt samoilla linjoilla kuin tämä maan ensimmäinen presidentti, joka näki Euroopan enemmän vihollisena kuin liittolaisena.

Trumpismi saattaa hyvin elää ja voida niin hyvin Trumpin jälkeenkin, että manttelinperijä voi nousta valtaan neljän vuoden kuluttua. Silloin on Euroopan parasta olla niin vähän riippuvainen Yhdysvalloista kuin mahdollista. Tosiasia on, että enää vain Yhdysvaltain demokraattinen puolue edustaa Atlantin takana samoja arvoja kuin Eurooppa.

Stubbin näkemys Euroopan roolista välittäjänä kahden nokittajan, Kiinan ja Yhdysvaltain välillä, vaatii todella hyvää pelisilmää ja pelitaitoa. Bidenin Yhdysvallat näkee nimittäin Euroopan paremminkin yhteistyökumppaninaan Kiinaa vastaan. EU taas ei ole ollenkaan halukas ottamaan ohjeita Washingtonista, vaan haluaa harjoittaa omaa Kiina-politiikkaansa.

Euroopan strategisen autonomian saavuttamisen monet ongelmat piilevät myös siinä, että koko termi on vielä epäselvä, ja eri jäsenmaat suhtautuvat irtiottoon Yhdysvalloista eri tavalla.

Toisessa ääripäässä on Ranska, jolle Euroopan strateginen autonomia tulevaisuudessa on itsestäänselvyys, ja toisessa ääripäässä taas Puola, joka pelkää menettävänsä "erityisasemansa" Yhdysvaltain silmissä. Saksa on näiden kahden välillä, mutta tietää, ettei entisenlaiseen trasatlantiseen suhteeseen ole enää paluuta, vaan Euroopan täytyy ottaa selvästi aiempaa enemmän vastuuta itsestään.

Kyseessä on todella pitkän aikavälin projekti, mutta 450 miljoonan asukkaan Euroopalla on siihen halutessaan kapasiteettia. Nykyinen geopoliittiseksi julistautunut EU-komissio on ottanut aktiivisen roolin asian ajamisessa.

Lue myös: Helena Petäistön kolumni: Ranskan terveyspassi tuo vastuun vapauden rinnalle

Suomen täytyy olla valppaana

Ensi tammikuussa alkava Ranskan EU-puheenjohtajuuskausi on myös omiaan edistämään asiaa voimakkaasti. Eurooppa-ministeri Clément Beaunen mukaan Ranskan kaavailuissa on tuupata eteenpäin Euroopan strategista autonomiaa teollisuuden puolella päähuomio digitalisaatiossa. Ylipäätään strategisen teollisuuden valumiseen Aasiaan halutaan nyt tehdä stoppi. Pandemian aikana monet Euroopasta kadonneet teollisuudenalat osoittautuivat elintärkeiksi kriisitilanteissa. Samanlaista materiaalipulaa ei Euroopassa enää haluta.

Suomen kaltaiselle pienelle periferiamaalle Euroopan strateginen autonomia teknologian ja talouden puolella ei ole helpoimmasta päästä. Mantereen keskellä sijaitsevat maat ovat aina edullisemmassa asemassa. Siksikin Suomen on hyvä olla valppaana ja ajoissa asialla eikä vasta sitten, kun juna meni jo.

EVA:n EU-seminaarissa muisteltiin, miten kaukainen rajamaa Suomi oltiin jättämässä kokonaan pois Eurekasta, Euroopan kaikkien aikojen ensimmäisestä teknologiayhteistyöstä vuonna 1985. Yhtenä syynä oli se, ettei Suomen teknologista osaamista tunnettu tarpeeksi hyvin hankkeen silloinkin liikkeelle panneessa Ranskassa.

Nyt haasteet ovat moninkertaiset. Siinä missä Eurooppa ei saa käpertyä kuoreensa Kiinan ja Yhdysvaltain puristuksessa, Suomi ei saa käpertyä Euroopan reunalla. Entinen EU-komissaari Erkki Liikanen kiteytti asian torstaina siteerauksella: "Silloin, kun maa sijaitsee maantieteellisesti kaukana keskustasta, sen on istuttava ytimessä kaikissa pöydissä". Se oli myös pääministeri Paavo Lipposen johtava ajatus. Hänen poissaolonsa huipputasokkaasta EU-debatista olikin sen ainoa puute.