Helena Petäistön kolumni: Suomella ja Sanna Marinilla edessään historian vaikeimmat EU-neuvottelut – "Koskaan aiemmin ei ole sellaista kielenkäyttöä kuultu"

EU-komissio vastasi viime viikolla oikealla jytkyllä Eurooppaa kohdanneeseen poikkeuksellisen ankaraan kriisiin lisäämällä vieläkin enemmän panoksia Saksan ja Ranskan edellisviikolla esittämään yllätysrahastoon. Brysselissä siis selvästi nähdään, että nyt on kyse Euroopan kohtalonhetkistä. Lisäksi nyt jos koskaan Euroopan on tartuttava hetkeen, kun Yhdysvaltain ote on herpoamassa maailmannäyttämöllä. Edessä ovat ennennäkemättömän vaikeat neuvottelut 27 jäsenmaan kesken. 

– Tämä on Euroopan hetki, painotti EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen, kun hän esitteli 750 miljardin euron pakettinsa EU-parlamentille Strasbourgissa. 

Rahasta 500 miljardia olisi Saksan ja Ranskan ehdottamaa avustusta ja sen päälle 250 miljardia lainaa tiukoin ehdoin. Kaikki jäsenmaat, myös Saksa, saavat osansa potista, mutta eniten apua suunnataan koronasta pahiten kärsineille alueille ja aloille: Tiettävästi Italialle 82 miljardia, Espanjalle 77 miljardia, Ranskalle 39 miljardia, Puolalle 38 miljardia ja Saksalle 29 miljardia euroa. Suomelle suunnatun osuuden pitäisi olla 3,5 miljardia euroa. 

– Tilanteen vakavuus vaatii solidaarisuutta, ja rahaston suuruus osoittaa, että Euroopan kohtaama haaste on ymmärretty, alleviivasi Saksan liittokansleri Angela Merkel edellisellä viikolla.  

Se oli täysin uutta puhetta 20 vuotta yhteisvastuuta vastaan haranneelle ja edellisessä finanssikriisissä kuilun partaalle asti epäröineelle Merkelille. Vieläkin selvemmäksi teki asian yllättäen saksalaisen kuripolitiikan portinvartijan, Baijerin, konservatiivinen nokkamies Markus Söder: ”Kun Saksa auttaa Italiaa ja Espanjaa, se auttaa itseään!” Eipä ole Baijerista koskaan aiemmin moista harhaoppisuutta kuulunut.

Sanna Marin: Suomen paikka ei poterossa

Myös Suomessa pääministeri Sanna Marin otti viime sunnuntaina Kultarannassa selvän hajuraon yhteisvastuuta vastaan vänkääjiin niin kotimaassa kuin muualla Euroopassa todetessaan, että Saksan liikkuminen osoittaa, että nyt on aika katsoa laajempaa kuin pelkästään kansallista perspektiiviä. Hänen mukaansa Suomen paikka ei ole poteroissa. 

Jos Marinin linjaukset ovat koronakriisissä olleet ajoittain hapuilevia, niin Kultarannassa hän osoitti juuri sellaista päättäväisyyttä, jota vaaditaan kriisiaikoina, jolloin vanhat asetelmat saattavat muuttua hyvin nopeasti. 

Lipposen varoitukset muistetaan

Korvissa kaikuvat vieläkin Paavo Lipposen vanhat varoitukset: ”Suomen ei tule koskaan hirttää itseään nurkkaan, sillä ennemmin tai myöhemmin Saksa ja Ranska löytävät aina toisensa.” Juuri niin kävi nytkin, vaikka tämänkertaista sopua on saanut odottaa uskomattoman kauan. Niin kauan, että EU:n viimeisimmän jakolinjan, niin sanotun Hansa-ryhmän sitkeimmät mohikaanit, Hollanti, Itävalta, Ruotsi ja Tanska, kokivat lopulta ikävän yllätyksen, kun Saksan ja Ranskan yhteisesitys tuli täysin puun takaa.

Nyt myös tämä niin sanottu ”nuuka nelikkö” on antanut aika varovaisia, ei kovinkaan tyrmääviä lausuntoja EU-komission rahastoehdotuksesta. Voisi melkein lyödä vetoa siitä, että nuukienkin mieli vielä muuttuu. Euroopan maista kaikkein riippuvaisin EU:n yhteismarkkinoista ja maailmanmarkkinoista on Hollanti, joten ihme olisi, jollei tämä kitupiikkien kunkkukin kömpisi pois poterostaan. 

Hollantihan on myös EU:n suurin veroparatiisi. Se puhaltaa muilta jäsenmailta vuodessa lähes kymmenen miljardia euroa edullisemman yhteisöveronsa ansiosta. Sellainen filunkipeli ei ole paras valtti neuvottelupöydässä.

Vaikea juhannus edessä

Neuvotteluista odotetaan koko EU:n historian vaikeimpia: Useiden jakolinjojen pahasti repimän unionin täytyy löytää yksimielisyys 27 maan kesken. EU-maiden johtajille on juhannuksesta tulossa kaikkea muuta kuin kesän kohokohta. Unionin presidentti Charles Michel kartoittaa eri maiden tilanteen ennen juhannuksen huippukokousta, mutta hän on jo nyt varautunut toisen huippukokouksen koolle kutsumisen heinäkuussa. Jokainen maa laatii oman kriisistä nousemissuunnitelmansa, joiden pohjalta komissio laatii strategisen suunnitelman.

Brysselin juhannuspöytään on katettu kaikki herkut: Rahaston koko, avustus- ja velkarahan suhteellinen osuus, miten rahat jaetaan jäsenmaiden kesken ja millä ehdoilla, miten taataan, että rahat investoidaan varmasti tulevaisuuden eikä auringonlaskun aloihin, miten yhteinen laina maksetaan takaisin jne jne. Yksi rahaston yllätyksistä oli se, että se on sisällytetty EU:n uuden seitsenvuotisbudjetin sisälle.  Sen kimpussahan on jo kitkuteltu kaksi vuotta laihoin tuloksin, ja nyt pitäisi valmista tulla ennen vuoden loppua.

Tabut pöytään

Neuvotteluissa on tavallista enemmän sudenkuoppia myös siksi, että monet periaatteelliset, tähän asti tabuina pysyneet kysymykset nousevat pöytään ensimmäistä kertaa. Niihin kuuluu se, että EU:n sallittaisiin maksaa yhteistä velkaa yhteisillä varoilla. Sitä varten EU saisi siis entistä enemmän verotusoikeutta. Ehdotettuja verotuskohteita olisivat muun muassa muovin kulutus, digijättiläiset, hiilienergia sekä päästökaupan laajentaminen, jotka kuulostavat järkeviltä. Eivät kuitenkaan kaikkien mielestä.  

Kyseessä onkin periaate, joka jakaa unionia pahasti kahtia. Tosiasiassa EU:n suurin ongelma ei ole euromaiden epätasainen kehitys, vaan ennen kaikkea se, ettei sillä ole yhteistä finanssipolitiikkaa. Kaiken kukkuraksi, jos EU:n budjettia ei kasvateta, ei unionilla ole ikinä mahdollisuuksia tehdä sen kilpailukyvyn parantamiseen tarvittavia rakenteellisia muutoksia.

Luulisi, että nettomaksuista jatkuvasti kitiseville maille kuten Suomelle, unionin omien varojen lisääminen olisi helpotus, sillä se vähentäisi tarvetta korottaa EU:n jäsenmaksua.

Askel kohti liittovaltiota?

Mutta tässä monien silmissä hyppääkin pöydälle liittovaltiopeikko. Pelätään, että jos rahaa kerätään EU-tason veroilla, se olisi vaarallinen askel kohti liittovaltiota. Totta lienee, että vaikka ehdotettu kriisirahasto on kertaluonteinen, ei EU:n omien varojen keruu siihen pysähtyisi, vaan pikemminkin lisääntyisi. Muttei se mitenkään merkitsisi liittovaltioon päätymistä, sillä EU:n instituutioilla ei ole valtaa muuttaa perussopimuksia eikä jäsenmaiden perustuslakeja. Ne ovat tiukasti jäsenmaiden omissa käsissä.

Suomessakin pahimmat lakipykälä-ajatollahit soittelevat jo tuomiopäivän pasuunoita. Onneksi meiltä löytyy myös eurooppaoikeuden professoreita, jotka ovat oikaisseet monia vääriä käsityksiä, etenkin Juha Raitio Helsingin yliopistosta ja Jukka Snell Turun yliopistosta kuluneella viikolla Helsingin sanomissa. Sellainenkin peikko kuin yhteisvastuu on EU:n keskeisiä arvoja ja löytyy kirjattuna unionin perussopimukseen. Ja jos sen turmiollisuus huolestuttaa, kannattaa kuunnella taloustieteilijöitä. Muun muassa Suomen talousnobelisti Bengt Holmström on todennut ääneen, että yhteisvastuu kuuluu pakostakin rahaliittoon. 

Epäluuloa etelän ja pohjoisen välillä

Neuvottelupöydän tunnelmaa synkistää myös syvä epäluulo sekä etelän ja pohjoisen välillä käyty ennennäkemättömän kova ja katkera nokkapokka. Koskaan aiemmin ei ole sellaista kielenkäyttöä kuultu kuin Hollannin ja Portugalin välillä muutama viikko sitten. Hollannin pääministeri Mark Rutte joutui lopulta pyytämään Portugalilta anteeksi maansa valtiovarainministerin sopimatonta ilmaisua. Mieleen tulivat kyllä Alexander Stubbin pahoittelut Portugalille hänen EPP:n puheenjohtakampanjansa yhteydessä, mutta samanlaisiin solvauksiin ei Stubb sentään ollut sortunut kuin Hollannin Wopke Hoekstra nyt.

Euroopalla kohtalonhetki

Euroopan kohtalona ovat ikivanhat erilaiset kulttuurit, joiden hioutuminen yhteen vienee vielä kymmeniä sukupolvia. Ei näidenkään neuvottelujen päässä vielä nähdä Italiaa, joka saa kaikki kansalaisensa maksamaan veronsa kuuliaisesti. Eikä Saksaa, joka tuo merentakaiset jättisijoituksensa takaisin ja tuuppaa ne liikkeelle Euroopan yhteismarkkinoille. Eikä Ranskaa, joka saa uppiniskaiset kansalaisensa alas barrikadeilta. Eikä Puolaa, jossa kivihiilenpöly muuttuu vihreäksi keitaaksi. Mutta paljon on jo saatu aikaan 70 vuodessa, kun sotivista vihollisista on päästy vauraiksi ja rauhallisiksi naapureiksi.

Nyt Euroopan kohtalonhetki on saada keskinäiset ongelmansa ratkotuiksi sekä päästä nousemaan maailmanpoliittiseksi toimijaksi ja järjen ääneksi Kiinan, Yhdysvaltain ja Venäjän puristuksessa. Heikkona Eurooppa – puhumattakaan pienestä yksittäisestä maasta – joutuu tekemään valintansa aina muiden ehdoilla.