Helena Petäistön kolumni: EU:n huippuvirat valuivat suomalaisilta sivun suun

Koko Unionin olemassaolo perustuu Euroopan historian suureen kompromissiin, ja sitä on Unionissa aina pakon edessä haettu. EU:n perusta on kahden suuren maan, kahden entisen verivihollisen, Saksan ja Ranskan sovinto.

Kun kaksi niin täysin erilaista maata ja kansaa, joilla ei ole juuri mitään yhteistä, tekee sovun, se on pakostakin vaikea kompromissi. Ja sen pohjalle on rakennettu koko EU:ta, sillä jos nämä mentaliteetiltaan ja poliittiselta historialtaan niin erilaiset maat löytävät kompromissin, voivat siihen lähteä mukaan myös etelän maat Ranskan perässä ja pohjoiset maat Saksan perässä. Muuta vaihtoehtoa ei Euroopassa ole kuin kompromissin tie.

Maaosamme on sellainen kuin se on, pahuksenmoinen erilaisten maiden kirjo. Sille tosiasialle me emme vain voi mitään - niin kuin emme sillekään, että naapurimaamme on Venäjä. Siperia on opettanut meidät hakemaan kompromisseja Venäjän kanssa. Sama pitäisi nyt osata Euroopassakin, missä etelä nyt vain on täysin erilainen kuin pohjoinen.

Vasta yhdessä, 530 miljoonan hengen Euroopassa, olemme vahvoja, jos vedämme yhtä köyttä. Siihen kuuluu niin etelä kuin pohjoinenkin, halusimme sitä tai emme. Vasta sellainen kokonaisuus pystyy pitämään puoliaan ja ajamaan etujaan putineita, pingejä ja trumpeja vastaan. Ja takaamaan jäsenilleen rauhan ja vaurauden epävakaassa maailmassa.

EU-jäsenyytensä ensimmäiset runsaat kymmenen vuotta Suomi toimi käymällä tasapuolisesti sekä Berliinissä että Pariisissa varmistaen kulisseissa omat etunsa molempien suurten kautta meteliä pitämättä. Suomi lähti pääministeri Paavo Lipposen johdolla tukemaan vahvasti Välimeri-politiikkaa ja sai sitä kautta etelän tuen pohjoisen ulottuvuuden politiikalleen.

Unionissa mikään osapuoli ei - ei etelä eikä pohjoinen - voi koskaan saada kaikkea, vaan jokaisen on suostuttava kompromissin tekoon. Se on vaikea, mutta ainoa mahdollinen tie. Ja tunnetusti pienten on siinä kokonaisuudessa osattava aina olla muita ovelampia.

Jos pienet ovat tukemassa ja edesauttamassa suurten kompromissiin pääsyä, silloin niillä on parhaat mahdollisuudet saada myös itselleen eniten. Tämän pienten ydinmaiden sillanrakentajan rooli eli kultakauttaan Lipposen aikana, jolloin Hollanti, Belgia, Luxembourg ja Suomi ponnistelivat Euroopan yhtenäisyyden eteen, kun Gerhard Schröderin ja Jacques Chiracin johtama Saksa–Ranska -akseli vähät välitti Unionista. Silloin syntyi termi Beneflux, jossa F tarkoitti Suomea. Nyt ovat Hollanti ja Suomi lähteneet vetämään aivan eri suuntaan, kun taas Belgia ja Luxembourg jatkavat samalla hyväksi havaitsemallaan linjalla.

Juuri nyt, kun Saksan ja Ranskan vastakkainasettelu on kärjistynyt, tarvittaisiin tavallistakin enemmän sillanrakentajia, ei siltojen rikkojia. Kun Euroopan ehdokasta IMF:n johtoon viimeksi valittiin, olivat ajat erilaiset.

Saksa ja Ranska pääsivät nopeasti sopuun ranskalaisesta Dominique Strauss-Kahnista, joka oli myös muiden jäsenmaiden arvostama talousosaaja. Silloin olivat murheet täysin toista luokkaa: ainoa päättäjien pöydässä esille noussut huoli oli hänen tunnettu naisten perässä juoksemisensa - joka sitten koituikin hänen kohtalokseen dramaattisella tavalla syöksemällä hänet newyorkilaiseen vankilaan. Se taas avasi tien Christine Lagardelle hänen seuraajakseen.

Mutta nyt on tilanne täysin erilainen. Euroalueen tulevaisuus riippuu sen kyvystä uudistua. Ranskan presidentin ehdotusten tyrmääminen ilman kompromissihakuisuutta ei tuota hedelmää, eikä edistä Suomen omia pyrkimyksiä sen paremmin nimityksissä kuin muussakaan.

Suomi haluaa Unionilta lisää rahaa arktisille alueille, mutta vetää silti tiukkaa EU-budjetin nollalinjaa. Macron puolestaan ajaa nimenomaan aivan yhtä sääntömääräistä rahaliittoa kuin Suomikin, ja on juuri siksi pistänyt oman maansa asioita kuntoon olosuhteissa, joissa heikommat johtajat olisivat jo kaatuneet. Kun Ranskalla on vihdoinkin vuosikymmenien odotuksen jälkeen vahva johtaja, joka hakee koko Euroopan etua tähtäämällä vahvaan Eurooppaan, pitäisi siihen osata tarttua.

Yhtä hyvin pitäisi myös alkaa nähdä, mihin Saksan vetämä schäublelainen talouskuri on johtanut. Kuluneella viikolla Nato-lähteistä ilmeni, että Saksan 128:sta hävittäjäkoneesta enää vain 39 on lentokunnossa! Pieni Suomikin saisi enemmän hävittäjiä ilmaan tuntien sisällä!

Samassa kunnossa on Saksan infrastruktuuri, rautatiet ja moottoritiet. Puhumattakaan että Saksa olisi osallistunut yhteenkään kalliista Afrikan-operaatioista, joilla islamilaisterrorismia on kitketty Euroopan takapihalta, ettei se vyöryisi tänne. Kaiken kukkuraksi Saksan paluu halpaan hiilienergiaan on tehnyt siitä Euroopan suurimman ilmansaastuttajan Puolan ohella. Sellaista talouspolitiikkaako Suomi tukee?

Ei kukaan väitä, että talouskurista pitäisi lipsua tai antaa etelän jatkaa kriisiä edeltänyttä huoletonta menoa. Mutta jokin tolkku ja kohtuus täytyy kaikessa olla. Jos yksi kansa, kreikkalaiset, kuristetaan niin, että jopa IMF myönsi tunnontuskissaan, että överiksi meni, ja jos kovan hevoskuurin käyneiden Portugalin ja Espanjan saavutukset ja Ranskan paluu rahaliiton budjettivajeraamien sisään ohitetaan olankohautuksella, ei sillä luoda edellytyksiä kaikkien tarvitsemalla eurooppalaiselle yhteistyölle.

Nyt kun etelässä palattu kaidalle tielle, on oikea hetki tarttua siihen, uudistaa rahaliittoa ja korjata sen puutteet niin, ettei seuraava kriisi sitä kaada. Suomen tehtävä olla valppaana, että se toteutetaan tarpeeksi tiukoin säännöin - ei olla estämässä välttämätöntä uudistusta.

Nyt jos koskaan Suomen EU-puheenjohtajuuden aikana olisi oikea hetki palata Suomen jäsenyyden ensimmäisen vuosikymmenen menestyksekkääseen Eurooppa-politiikkaan, rakentaa uudelleen sillat ja avata kompromissihakuinen tie tasapuolisesti Euroopan molempiin veturivaltioihin. Sellaisesta politiikasta ei olisi taatusti ollut haittaa juuri nähdyssä nimitysruletissakaan.