EU-maissa kirjanpitoharjoitukset ovat jälleen kerran kiivaassa käynnissä ja valitettavasti ne koetaan paljon tärkeämmiksi kuin se, että katsottaisiin yhteistä eurooppalaista etua ja nähtäisiin sen meille kaikille tuoma lisäarvo. Sekä ennen EU:n ylipitkää huippukokousta että sen aikana ja yhä nyt sen jälkeenkin väitellään ja jauhetaan aina vain siitä, kuinka paljon rahaa kukin mistäkin saa omaan pussiinsa. EU:n kaikille tuomat hyödyt ovat jääneet taas unholaan, solidaarisuudesta puhumattakaan. Ei tipu tälläkään kertaa tyylipisteitä unionin jakolinjojen millekään puolelle, kirjoittaa Helena Petäistö kolumnissaan.
Maanantaina heinäkuun 22. ja huippukokouksen neljäntenä päivänä, vietti syntymäpäiviään Jacques Delors, euron ja yhteismarkkinoiden isä. Voi vain kuvitella, missä tunnelmissa tämä Euroopan grand old man ja sodan nähnyt eurooppalaisen solidaarisuuden suuri puolestapuhuja on joutunut juhlapäiväänsä viettämään nähdessään, millaista yhtä selkkausta on hänen liikkeelle polkaisemansa Euroopan merkittävä yhdentyminen. Ja kaikki kärhämä vielä hetkellä, jolloin vahvalle yhtenäiselle Euroopalle on tarvetta enemmän kuin koskaan Kiinan ja Yhdysvaltain puristuksessa.
Liian pitkäksi venyneen ja repivän huippukokouksen saavutus on kuitenkin siinä, että pöydältä saatiin siivotuksi kaksi isoa asiaa: Ennennäkemätön elvytyspaketti, jotta koko manner pelastuisi pahimmasta talousahdingosta, ja siihen kytkettynä myös seuraavan seitsemän vuoden budjetti.
Pitkän aikavälin budjettiraami sovittiin jopa puoli vuotta etuajassa, jollaista ei ole koskaan nähty EU:n budjettineuvottelujen historiassa. Ja tämä vielä siitäkin huolimatta, että Britannian puuttuva osuus, 70 miljardia euroa, jäi muiden täytettäväksi.
Kaikkien yhteinen etuhan on, että finanssimarkkinat pysyivät ja pysyvät rauhallisina. Jälleen kerran markkinat saivat tarvittavan todistuksen siitä, että kyllä EU kykenee kompromissiin tiukan paikan tullen. Myös se tuli todistetuksi, että unionin päätöksenteko sujuu ilman Britanniaakin.
Italia on Suomea suurempi nettomaksaja – apua ei silti kuulunut, kun virus alkoi romahduttaa terveydenhuoltojärjestelmää
Tosiasiassa tällaisen elvytyspaketin tekivät mahdolliseksi vain koronavirus ja Britannian poissaolo. Mutta Cameronin Britanniasta jäi jäljelle paha tapa rientää Brysselistä kotimaahan tukka hulmuten kertomaan, mitä tässä huippukokouksessa itselle voitettiin. Sellaisella mallilla taas ei Euroopan yhtenäisyyttä edistetä.
Sovun ja koko paketin vauhdittajana lienee ollut myös huono omatunto, josta seurasi eräänlainen katumusharjoitus. Koronaviruksen puhjettua jäsenmaiden ensireaktiot olivat kaikkea muuta kuin kaunista katsottavaa: kaikki apu vain itselle ja rajat kiinni.
Italia oli jo aiemmin joutunut näkemään, ettei muualta Euroopasta tultu apuun, kun Afrikan pakolaisvirta alkoi vyöryä sen rannoille Välimeren yli. Se antoi Italian populisteille helpon argumentin osoittaa EU:n hyödyttömyys ja nousta valtaan.
Mutta karmeinta oli se, että kun nopeasti levinnyt koronavirus alkoi romahduttaa maan terveydenhoitojärjestelmää, ei apua kuulunut yhteisöstä, jonka perustajamaihin Italia kuuluu.
Kaikista ongelmistaan huolimatta Italia on aina ollut EU-budjetin Suomea suurempi nettomaksaja asukasta kohti. Koronaviruksen saapuessa Italiassa oli myös enemmän tehohoitovuoteita asukasta kohti kuin Suomessa ja Pohjoismaissa ylipäätään. Mutta sillä ei ollut harvaanasutun maan etua kaukana massaliikenteen solmukohdista.
Huippukokous syvensi entisestään sekä etelän ja pohjoisen että idän ja lännen välistä kuilua
Selvää on, että päämääränsä sijasta, joka oli solidaarisuuden osoittaminen eniten koronaviruksesta kärsineitä jäsenmaita kohtaan, huippukokous syvensi entisestään kuilua niin etelän ja pohjoisen kuin idän ja lännen välillä. Ainakin kansalaisten silmissä vanhat käsitykset lepsun taloudenpidon etelästä ja kylmän kalseasta, muiden hädästä vähät välittävästä pohjoisesta vain vahvistuivat.
Kun lukee kuluneen viikon eurooppalaisia lehtiä, ei juuri löydä sellaista, joka oli asettunut edes vähän toisen osapuolen asemaan.
Ainoa minun löytämäni yllättäjä on ranskalainen päivälehti Le Figaro, jonka pääkirjoituksessa muistutettiin, että olisi syytä antaa kiitoksiakin niille pohjoisen maille, jotka vastustuksestaan huolimatta kuitenkin löysäsivät kukkaronnyörejään. Yleensä lehtijutut kertoivat vain pohjoisen rikkaista ja kylmäkiskoisista maista muistamatta, että näissä tasa-arvon maissa harva kansalainen on rikas ja moni saattaa olla jopa köyhä. Etelänmaiden toimittajille kannattaisi selvästi näyttää Suomessakin muuta kuin pelkkiä kiiltokuvia ja menestystarinoita.
Meillä toisaalta unohtuu helposti, millaisessa välikädessä etelänmaiden kansalaiset saattavat olla, kun maiden vuosisataiset perinteet ovat luoneet niin heikon ja korruptoituneen hallinnon, että on luotettavampaa pistää rahat patjan alle kuin antaa ne veroina viranomaisten ja mafian käyttöön.
Pohjoisellakaan ei aina puhtaat jauhot pussissa: Hollanti veroparatiisi EU:n sisällä
EU:n nykyinen paradoksi on, että länsi- ja itäjako ei tunnu talousasioissa huolimatta siitä, kuuluvatko maat euroalueeseen vai eivät, mutta etelän ja pohjoisen kuilu euroalueen sisällä on selvästi aina vain syvenevä. Toimiakseen täysillä yhteismarkkinat ja rahaliitto tarvitsevat paitsi yhteistä talouspolitiikkaa myös yhteisvastuuta, mutta nykyisen epäluuloisuuden ja luottamuspulan ilmapiirissä sellainen ei näytä onnistuvan.
Meillä taas tulisi muistaa juuri tuo italialaisten pakolaistaakka, jota he ovat pitkään kantaneet muiden edestä mukisematta, sekä espanjalaisten tekemät todella rankat talousuudistukset. Todellisen hädän hetkellä kaikki tarvitsevat apua.
Sitä paitsi ei pohjoisen maillakaan ole aina kehumista eikä välttämättä edes puhtaat jauhot pussissa. Suomen taloudenhoito ei ole viime aikoina saanut juuri kiitosta EU-komission eikä OECD:n arvioissa.
Hollantia on jatkuvasti muistutettu sen epäreilusta toiminnasta veroparatiisina EU:n sisällä, minkä ansiosta se puhaltaa vuosittain kymmenen miljardia euroa verotuloja muiden maiden nenän edestä. Irvokkain esimerkki siitä lienee italialaisjätti Fiatin pääkonttorin sijainti – uskokaa tai älkää! – Amsterdamissa.
Suomi haluaa tukia samalla, kun vastustaa EU-budjetin kasvattamista
Toinen paradoksi on se, että samalla, kun esimerkiksi Suomi vastustaa EU:n budjetin vähääkään kasvattamista, se haluaa kuitenkin mahdollisimman suuria tukirahoja. EU-budjetin ei haluta ylittävän yhtä prosenttia bruttokansantuotteesta, kun kotimaan budjetti saa ylittää 40 prosenttia BKT:stä. EU-komissiolle annetaan runsaasti vaativia tehtäviä, muun muassa elvytyspaketin rahojen tiukkaa valvomista.
Se on tietysti ihan aiheellista, mutta silloin ei pitäisi jatkuvasti moittia komissiota liian suuresta virkamieskunnasta. Viiden miljoonan asukkaan Suomen oma hallintovirkamieskunta on asukaslukuun suhteutettuna noin seitsemän kertaa suurempi kuin yli 400 miljoonan asukkaan unionin asioita hoitavan EU-komission.
Kun EU:n budjettia ei kerran haluta kasvattaa, huippukokouksen harmittavana tuloksena nähtiin se, että maatalous- ja aluetuet saatiin hoidetuksi, mutta ei unionin tulevaisuuteen tähtääviä aloja eikä tutkimusta ja innovaatioita.
Koronavirus osoitti omavaraisuuden ja maatalouden harjoittamisen välttämättömyyden kaikissa EU-maissa, jopa pohjoisessa Suomessa, ja se periaate kirjattiinkin EU:n huippukokouspäätöksiin pääministeri Paavo Lipposen aikana. Siihen osoitetut rahat ovat siis täysin perusteltuja, mutta budjetin pitäisi olla sen suuruinen, etteivät tuet olisi pois muilta ehdottoman tärkeiltä aloilta, joilla rakennetaan unionin maiden tulevaisuutta.
Pelko EU-verosta jäi kummittelemaan kansalaisten mieleen – vaikka se olisi kivuttomin tapa hoitaa velanmaksu
Kansalaisten mielissä jäi kummittelemaan myös pelko mahdollisesta EU-verosta, vaikka tosiasiassa se olisi kivuttomin tapa hoitaa yhteisen velanmaksu.
Ehdollahan ovat eräänlaiset haittaverot kuten muovivero, jolla saisi samalla pienennetyksi ympäristöhaitallisen muovin käyttöä. Siitä päästiin valitettavasti vain periaatteelliseen sopuun, muista haittaveromuodoista ei edes siihenkään.
Vastustuksen taustalla taas kummittelee aina vain hirveämpi mörkö, liittovaltio, vaikkei kukaan edes oikein tiedä, mitä se tarkoittaa – paitsi populistit, jotka ovat tehneet siitä kirosanan. Nykyisessä globaalimaailmassa mikään maa ei ole täysin riippumaton muista, vaan kaikki tukeutuvat pakostakin toisiinsa. Euroopan unioni tuntuu olevan lähes kaikille sen ulkopuolisille eräänlainen yhdentymisen malli ja ihanne.
Ja olisi luullut, että varsinkin Suomen kaltaisen pienen syrjäisen maan olisi Siperia opettanut välttämään yksin jäämistä yli kaiken.