Suomalaisten kannattaisi ottaa oppia ranskalaisten taidosta herkutella elämällä, kirjoittaa toimittaja Helena Petäistö.
Tänään, heinäkuun 14. päivänä eli Ranskan kansallispäivänä, on suomalaisen järven rannallakin ehkä hetki aikaa ihmetellä, mikä tekee ranskalaisesta art de vivrestä, tavasta elää, niin nautinnollista, että sitä kadehditaan Saksan puolella rajaa ja ihaillaan salaa jopa Kanaalin toisella rannalla.
Pahuksen gallialaiset voivat olla raivostuttavia, mutta on pakko myöntää, että elämäntaidon he kyllä osaavat meitä muita paremmin.
Porin Ranska-seuran entisellä puheenjohtajalla Jorma Tirrillä ja hänen viehättävällä vaimollaan on tapana käydä Ranskassa usein ja haravoida maata ristiin rastiin.
Ja joka Pariisin pyrähdyksellä pariskunnan käymä ravintolalista on niin vaikuttava, että kateeksi käy. Kerran ihmettelin ääneen, mikä oikein on tehnyt monsieur ja madame Tirristä niin innokkaita Ranskan harrastajia – varsinkin, kun kumpikaan heistä ei edes puhu ranskaa.
Madame Tirri on saksanopettaja, ja niinpä sain kuulla, että pariskunnalla oli luonnollisesti vuosikaudet tapana lomailla aina Saksassa.
Mutta kerran heidän Saksan oleskelunsa osui niin lähelle Ranskan rajaa, että yhtenä iltana he päättivät koukata Ranskan puolelle. Eivätkä he enää sen jälkeen he koskaan palanneet Saksaan.
Tänä aamuna Ranskan kansallispäivän kunniaksi, vaikka se osuukin maanantaille, otin joka sunnuntaiseen tapaani kaapista le bolin ja valmistin siihen café au lait’n, maitokahvin, oikeaoppisesti ranskalaiseen tapaan.
Jopa intohimoiselle teen harrastajalle tulos on nautinto ja vaivannäön väärtti. Teen hauduttaminen on nimittäin yksinkertaisempaa.
Ranskassa madame valmistaa maitokahvin, jonka pelkkä tuoksu saa kaikki talossa heräämään, kattaa aamiaispöytään jokaiselle oman le bolin, erityisen maitokahvikulhon, usein kullekin oman kankaasta tehdyn lautasliinankin, ja lisäksi kimpaleen Normandian voita sekä lähileipomon tekemää omaa hilloa.
Monsieur’n tehtävä on hakea juuri leivotut croissantit, voisarvet, ja tuoreen patongin siitä samaisesta lähileipomosta. Sellainen löytyy kaupungissa lähes joka korttelista ja maalla joka kylästä. Jos ei löydy, kylä kuolee.
Kun ottaa houkuttelevasti tuoksuvan le bolin molempiin käsiinsä pöydästä, voissa tehty lämmin croissant sulaa suussa, ja yöllä vaivattuun ja nousseeseen taikinaan durum-vehnästä tehdyn patongin tai moniviljasta tehdyn maalaispatongin maukas kuori rouskuu hampaissa samalla, kun tuoreen leivän pehmeä sisus vie kielenkin mennessään.
Teolliseen leipään tottuneiden sakujen mielestä se on elämänlaatua jos mikä.
Jopa erinomaiseen englantilaiseen aamiaiseen, brittikeittiön ainoaan ylpeyden aiheeseen, tottuneetkin toteavat, että ranskisten aamiaisessa on pointtinsa. Kun on noussut edellisiltana kolmen ruokalajin päivällispöydästä, ei vielä aamulla todellakaan kaipaa tuhtia englantilaista aamiaista.
Mutta lounaspöytään istuessa vatsa kaipaa jo ainakin kahta, usein perinteiseen tapaan kolmea herkullista ruokalajia. Sanomattakin on selvää, että lähileipomo on loihtinut tuoreet patongit myös lounaspöytään. Ja päivällispöytään saa jälleen tuoretta leipää. Jos leipuri haluaa säilyttää la boulangerien eli leipomon kyltin, pakastetaikina ei ole sallittua. Ja sen tuntee totisesti jo mausta.
Kaiken kaikkiaan ranskalainen elää syödäkseen, kun taas muut kuolevaiset syövät elääkseen. Jo pikkulapsille opetetaan sinnikkäästi kaikki maut ranskalaisella seitsemän maistelukerran nyrkkisäännöllä, ja sen jälkeen elämä on yhtä herkuttelua, siis suurta nautintoa.
Madame de Pompadour oli Ranskan kuningas Ludvig XV:n rakastajar, sekä taiteiden ja kirjallisuuden intohimoinen suojelija.Credit: incamerastock / Alamy Stock Photo
Tunnetusti ranskalaiseen elämännautiskeluun kuuluu myös l’art d’aimer, sekä rakkauden että rakastelun taidot.
Romanttisen rakkauden perinne juontaa kaukaa ritariajoilta, jolloin linnanneitoja palvottiin ja heidän peräänsä kaihoiltiin. Ranskalainen nuori mies oppi ennen koulussa Alphonse de Lamartine ja Alfred de Vignyn runoja ulkoa ja osaa lausua niitä kuulemma yllättävän usein vieläkin neitokaista valloittaessaan.
Ranskalaispojan soidinmenoihin kuuluvat myös ruusukimppu ja tuoreet croissantit asetettuina aamulla neidon oven edessä olevalle paillassonille, kynnysmatolle.
Rakastelun taidot puolestaan ovat perintöä hovielämästä, jossa taitavat kurtisaanit eivät vain hallinneet alan tietotaitoa, vaan myös opettivat sitä hovin nuorille miehille.
Siksi sensuellisuus ja eroottisuus ovat keskeisiä.
Jos lajin opettaminen olisi pysynyt vain miesten käsissä, Ranskassakin siitä olisi saattanut kehittyä enemmänkin pornoa, mutta Madame de Pompadour ja muut johtavat kurtisaanit tekivät lemmenleikeistä ihastuttavaa taidetta. Klassinen ranskalainen kirjallisuuskin antaa siitä monia hyviä vinkkejä.
Mais oui, kyllä vain, ranskatar oppii jo äidinmaidossa, että biologisesti miehet ovat ikuisia valloittajia, ja siksi heidät täytyy panna aina juoksemaan perässään.
Jopa erään rankalaisleffan nimi on paljon kertova Cours après moipour queje t’attrape! Juokse perässäni, jotta minä saan sinut kiinni! Sillä metodilla saadaan hyviä aviomiehiä, mikä on osa elämänlaatua.
Mutta ennen kaikkea pitkät ja vaativat soidinmenot ovat myös osa ranskalaisen elämännautiskelijan ikimuistoista kokemusta.
Jos sitten joskus myöhemmin kuvioon tulee jostain syystä mukaan rakastaja tai rakastajatar, heidät pidetään visusti omana tietona. Jos se ei onnistu, elämänlaatuhan siinä kärsii.
Geneven yliopistossa on 1990-luvulla tehty oikein tutkimusta siitä, kumpi on ranskalaisille tärkeämpää, herkuttelu vai rakastelu. Herkuttelu vei lopulta pitemmän korren, sillä siitähän voi nauttia koko elämän ajan.
Monet ihmettelevät, miten korkean teknologian maa, jossa valloitetaan avaruutta, rakennetaan maailman huipulle kuuluvat luotijunat ja ydinvoimalat, vitkuttelee aina kodin tekniikan, kännyköiden ja tietokoneiden kanssa.
Juuri sen elämännautiskelun takia.
Hyvin pitkään ranskikset kieltäytyivät jopa ottamasta tietokonetta kotiinsa ja olemasta sähköpostin orjia, kännykät otettiin käyttöön suomalaisia myöhemmin, eikä käyntikortteihin painettu kännynnumeroa, ettei tule häirityksi.
Nyt on alettu entistä enemmän nähdä, etteivät ranskikset siinäkään väärässä olleet, kun elämänlaatu on kärsinyt nettiriippuvuuden ja monen muun vempaimiin liittyvän ongelman myötä.
Jo 1990-luvun puolivälissä Ranskassa laadittiin lakeja, joilla rajoitettiin jättiostoskeskusten loputon rakentaminen ja kaupunkien keskustojen näivettyminen.
Ranskalaiset esittivät selvän vastalauseen tylsänä pitämälleen amerikkalaiselle elämänmuodolle, jossa viikonloput vietetään malleissa, ostareissa.
Ranskalaisten sunnuntait on pyhitetty pitkille sunnuntailounaille, sunnuntaikävelyille, pyöräilylle, petanquelle ja seurustelulle ystävien ja perheen kanssa, kaikki mieluummin poppelipuun alla kuin ostoskeskuksen uumenissa.
Niin, eikä rapakon takaa todellakaan oteta jokaista kotkotusta käyttöön.
Toki cocktaileja voi sentään halutessaan tilata ja nauttia baareissa myöhemmin illalla, mutta päivällistä saa edeltää vain ja ainoastaan aperitiivi pikkupurtavien kanssa. Sehän valmistaa sopivasti tietä päivällispöydän nautintoihin, kun taas voimakas cocktail turruttaa makunystyrät.
C’est logique, kaikki on mietitty nautintojen maksimoimiseksi.
Siinä, missä saksalaisilla on die Arbeit über alles, työ ylitse kaiken muun, ranskisten erikoisosaaminen tulee esille lomailussa ja sen tuomissa nautinnoissa. Ja sehän sakuja kuulemma harmittaa.
Ei siis ole mikään ihme, että Ranska on maailman matkakohdetilastojen numero ykkönen, niin nautinnolliseksi lomailu Ranskassa on vuosikymmenien saatossa kehitetty.
Gallialaisten mielikuvitus on rajaton lomien innovoinnissa. Matkanjärjestäjistä ranskalainen Club Med oli pitkään maailman suurin, sillä sen organisoimilla matkoilla ovat ihana elämännautiskelu ja autuas huolettomuus kaiken keskiössä.
Kun kaikkeen lisätään vielä ranskalaisten esteettisyys ja etiketti, ovat myös erinomaiset puitteet ja raamit valmiina elämännautiskelulle ja vain lisäävät sitä.
Kun saa herkutella, lomailla, liikkua ja viettää vapaa-aikaa viehättävässä ja harmonisessa ympäristössä, on nautinto moninkertainen.
Ranskalaisen maajussin tehtävä on paitsi tuottaa herkullisen keittiön raaka-aineita myös pitää maalaismaisema kauniina. Idyllisten kylien säilyttäminen ja vanhojen kaupunkien vaaliminen ovat itsestäänselvyys. Monien muiden ohella etenkin britit ovat hankkineet itselleen paljon palasia ranskalaisesta maalaisidyllistä vanhoine viehättävine taloineen.
Jo äidinmaidossa opittu etiketti, johon kuuluvat käytöstavat ja pukeutumiskoodi, luovat kanssakäymiselle miellyttävät raamit. Kun daamit pukeutuvat viehättävästi ja jopa viekoittelevasti ja herrasmiehet latelevat mielellään kohteliaisuuksia, ei elämänlaatu siitä vähene. Niitä kannattaisi kokeilla muillakin leveysasteilla.
Suuriin nautintoihin varsinkin Ranskan maaseudulla, mutta myös kaupungeissa kuuluvat vilkkaat toripäivät. Pariisissa toreille tulevat tuoreiden tuotteidensa kanssa viljelijät Normandiasta ja lähialueelta, maaseudulla toripäivät ovat keskeinen osa myös kylän sosiaalista elämää.
Kun maassa on muun muassa lähes tuhat erilaista juustoa, ovat torit oikea makujen ja tuoksujen runsaudensarvi, viineistä puhumattakaan.
Mutta miten se ranskalainen maitokahvi, café aulait, oikein valmistetaankaan?
Siihen tarvitaan kannullinen ranskalaista tai italialaista kahvia ja toinen samankokoinen kannullinen lämmintä täysmaitoa. Sitten otetaan esille le bol.
Siihen kaadetaan yhtä aikaa, toistan: yhtä aikaa saman verran sekä kahvia että maitoa. Lopuksi joukkoon sekoitetaan pari palaa sokeria. Kahvin ja maidon kaatamiseen yhtä aikaa liittyy jokin salaperäinen kemiallinen ilmiö, jota en tunne, mutta joka tekee mausta niin délicieux’n.
Kokeilkaapa vain!