Erikoishaastattelu: Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki avoimina Apulannan kovasta historiasta: "On mennyt järki ja mielenterveys tämän saatanan koneen eteen"

5:26
MTV Uutiset Live haastatteli Apulantaa kotipesässään. Katso haastattelu yläpuolelta!

Apulanta-yhtye juhlistaa vuonna 2021 kolmekymmentä vuotta kestänyttä taivaltaan suomalaisen musiikkimaailman tähtitaivaalla. 

Lahden Hennalassa teitä reunustaa punatiilisten talojen rivistö. Varuskuntatoiminta loppui alueella vuonna 2014, jonka jälkeen useat armeijan käytössä olleet talot ovat saaneet uuden elämän. Helsingintien varrella makaa myös talo, jonka seinien suojassa operoi nykyään yhtye, jonka luultavasti jokainen suomalainen tuntee hyvin.

Apulanta-yhtyeen nokkamiehet Toni Wirtanen, 45,ja Simo ”Sipe” Santapukki, 42,astelevat kahvikupit käsissään rennosti paikassa, joka on tätä nykyä heidän päämajansa. Apulandiassa, joka on museo sekä kahvila, mutta myös yhtyeen treenikämppä.

– Tämähän oli alkujaan Heinolassa, mutta ne purkivat sen talon, missä meidän treenikämppä oli. Sahattiin nämä seinät ja siirrettiin ne tänne Lahteen turvaan. Jotta taika säilyy. Käytännössä ollaan aina treenattu näiden seinien sisällä. Niin haluttiin jatkaa sitä perinnettä, Santapukki miettii.

Yhtyeen historiassa käsillä on merkittävä ajanjakso, sillä ensi vuonna, 2021, Apulanta täyttää virallisesti kolmekymmentä vuotta. Juhlapäivän kunniaksi bändi suunnittelee tällä hetkellä muun muassa kuumeisesti Olympiastadionilla juhlavuoden elokuussa järjestettävää keikkaa.

Miehet myöntävät, että monenlaisia tunteita on viime aikoina tullut käytyä läpi.

– Tavallaan stressaa, mutta sitten toisaalta tässä on tullut oltua vähän nostalgiapäissään itse. Bändi tosiaan täyttää kolmekymmentä, mikä on häkellyttävää. Kun ei tunne itse olevansa henkiseltä iältä edes sitä kolmeakymmentä, Santapukki pohtii.

– Enemmän se kyllä herättää sellaista ristiriitaista hämmennystä, että ei siinä ole mitenkään voinut mennä noin kauan, Wirtanen ihmettelee.

Bändin perustaminen pelasti

Apulannan tarina lähti liikkeelle vuonna 1991 Heinolassa, noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Lahdesta. Bändin perustivat kitaristi-laulajat Wirtanen sekä Antti Lautala, ja pian poppooseen liittyivät rumpaliksi Santapukki sekä basistiksi yhdysvaltalainen vaihto-oppilas Amanda ”Mandy” Gaynor. Lama-ajan pikkukaupungissa virikkeet olivat vähissä – ellei kiinnostusta jääkiekkoa kohtaan ollut. Wirtasen mukaan Apulannan ensimmäisiä jäseniä vetivät puoleensa kiinnostus nimenomaan sellaisia asioita kohtaan, jotka olivat täysin päinvastaisia verrattuna siihen, mitä muut tekivät.

Ulkopuolisuuden tunne siis, voisi sanoa, toimi lähtöajatteluna sille, miksi bändi oli perustettava. Santapukin mukaan, jos asiasta haluaa puhua nykytermein, olisi tuolloin kyse ollut siitä, että ”syrjäytymisvaarassa olevat nuoren henkilöt” kohtasivat toisensa.

Santapukki kokee, että varsinkin hänelle itselleen Apulanta toimi pelastuksena. Kun Apulanta perustettiin, Santapukki oli 13-vuotias. Pian rumpaliksi ryhtyneen Santapukin mielessä alkoivat kehkeytyä unelmat keikoista, olihan hän sekä muut jäsenet sitä mieltä, että heidän käsissään oli erittäin kova bändi. Sekä Santapukki että Wirtanen ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, ettei menestykseen tähdätty alusta lähtien tavoitteellisesti.

– Mun ajatus oli alun perin se, ettei me edes tehdä keikkoja koskaan. Mä tiesin, että meillä on tosi kova bändi, pelkästään sen takia, että me ollaan niin häiriintyneitä. Mutta tavallaan musta tuntui, että kaikki tuollainen rokkistarailu on aika väsynyttä. Meillä oli aika erilaiset näkemykset siitä, mihin tämä johtaa. Mutta toisaalta, bändihommat alkoivat kiinnostamaan enemmän ja enemmän ja se alkoi olla aika hauskaa, Wirtanen muistelee.

Wirtasella ja Santapukilla tuntuu olevan hyvin erilaiset ajatukset siitä, mikä bändin toiminnan tarkoitus on syvimmillään ollut. Santapukki kertoo olleensa sitä mieltä, että heillä oli käsillään jotain niin hienoa mikä oli saatava muidenkin ihmisten kuuluville. Ihmisille, joille heidän toiminnastaan voisi olla jotain iloa.

Asia ei Wirtasen mielestä mennyt lainkaan niin.

– Mä en koskaan ajatellut sitä, että tästä olisi iloa muille, vaan enemmänkin niin, että olisi hienoa mennä kuseksimaan kaikkien kengille. Koska ollakseni rehellinen, niin ei tässä koskaan ole ollut mitään iloa tarkoitus tuottaa. Ainakaan aluksi, vaan enemmänkin niin, että kaikilla olisi vähän hämmentynyt ja ehkä paha mieli, Wirtanen analysoi.

– Se onnistui kyllä! Santapukki komppaa.

"Ongelmista on kivempi huudella vaan"

Entä millaista oli elämä 1990-luvulla Heinolassa? Wirtanen nauraa vilpittömästi, kun häneltä tiedustelee, oliko elo kaupungissa hurjaa nuorena punkkarina.

– Ei se oikeasti hyvälläkään tahdolla hurjaa ollut. Siellä oli aika paljon tällaisia pikkurikollisia, joista yksi itse asiassa räjäytti itsensä jonnekin kerrostaloasuntoon. Siis sehän räjähti koko torppa, siitähän meni parvekkeet ja kaikki romahti. Erikoista. Siellä oli tuollaista meininkiä, lama-ajan Heinolassa, Wirtanen muistelee.

– Siellä ei ollut yhtään mitään. Se oli enemmänkin sellainen… hyvin harmaa kuolio. Jos olette nähneet Heinola – tyly kaupunki sketsin, niin se oli aika lailla semmoista.

Bändiuransa Apulanta aloitti soittamalla yhdysvaltalaisen punk rock -yhtyeen Misfitsin tuotantoa. Pian enemmän henkilökohtainen ja poliittisempi kulma alkoi löytämään tietään nuorten soittajien mieliin, kun Wirtasen mukaan hiljalleen ilmeni syvä ”vitutus kaikkia järjestelmään liittyviä asioita kohtaan”.

Ajatus oli selkeä: systeemi kusee kaikilta osin. Erityisen tärkeää bändille oli – ja on yhä edelleen – sen ilmoittaminen.

– Me ei olla koskaan oltu kovinkaan ratkaisukeskeisiä. Ongelmista on kivempi huudella vaan. Ja sehän on sallittua, kun on yksityinen kansalainen, Wirtanen myhäilee.

Yhtyeen treenikämpän seiniä silmäillessä selväksi käy, että yhtyeen vaiheet ovat koskettaneet läheisesti useita ihmisiä. Santapukki ja Wirtanen ovat olleet mukana läpi Apulannan historian, mutta muilta osin yhtyeen kokoonpano on vaihdellut vuosien saatossa.

Treeniksen seiniltä löytyy useita viittauksia muun muassa yhdysvaltalaiseen vaihto-oppilaaseen Mandy Gaynoriin, yhtyeen ensimmäiseen basistiin, joka ei ollut ennen Apulantaa soittanut päivääkään bassoa. Mutta eihän sillä ollut tuohon aikaan varsinkaan mitään merkitystä.

– Otimme hänet bändiimme sitten. Ja sehän oli nerokas juttu, koska keikathan olivat täynnä siitä hetkestä eteenpäin, kun kaikki tulivat katsomaan vaihtooppilaan bändiä, Santapukki hymyilee.

Gaynor toimii nykyään hammaslääkärinä Yhdysvalloissa. Nainen vieraili Suomessa vuonna 2016, kun ensi-iltansa sai niin ikään Apulannan basistina vuosikausien ajan toimineen Tuukka Temosen elokuva Teit meistä kauniin, jossa paneudutaan yhtyeen historian varhaisimpiin vuosiin. Seuraavan kerran Gaynorin on määrä saapua Suomeen elokuussa 2021 yhtyeen suurkeikalle Olympiastadionille.

Voi vain kuvitella, miten erikoiselta tämä mahtaa Gaynorista tuntua. Saapua katsomaan kolmekymmentä vuotta myöhemmin stadionkeikalle yhtyettä, jonka basistina on aloittanut ollessaan teini-ikäisenä vaihto-oppilaana maailman laidalla kotimaastaan.

– Eihän hän ole millään lailla ollut tässä matkan varrella mukana, on tietysti seuraillut sivusta ja muuta, mutta että ensiksi tulee paikalle katsomaan elokuvan, jossa häntä esitetään ihan merkittävässä roolissa, ja sitten seuraava visiitti on Stadikalle, niin onhan se varmaan näin äkkiä ja objektiivisesti aika erikoista, Wirtanen miettii.

Kova hinta on maksettu

Gaynorin lähdettyä takaisin Yhdysvaltoihin Apulannan basistiksi liittyi Tuukka Temonen ja pian sen jälkeen Antti Lautala jätti yhtyeen. Wirtanen, Santapukki ja Temonen muodostivat Apulannan vuosina 1993-2004, jonka jälkeen Temonen päätti taipaleensa yhtyeessä. Tämän jälkeen yhtyeessä ovat Santapukin ja Wirtasen lisäksi vaikuttaneet Sami Lehtinen vuosina 2005-2014 ja vuodesta 2014 eteenpäin Ville Mäkinen.

Kukaan Apulannan entinen jäsen ei ole Wirtasen ja Santapukin mukaan sellainen, kehen heillä olisi erityisen huonot välit. Etäiset, ehkä. Menestyksen matkalla kaikki ei ole aina sujunut saumattomasti ja ilman uhrauksia.

– Kyllähän siinä yleisesti ottaen tuppaa käymään niin, että tietyt ihmissuhteet vähän tulehtuvat tällaisen orkesterin matkalla. Osa sitten taas ei, Wirtanen kertoo.

Santapukin mukaan bändissä on käyty läpi niin hyviä kuin huonojakin aikoja. Hän iloitsee itse siitä, että huonommatkin ajanjaksot on käyty läpi. Yhtyeen etu on kuitenkin Santapukin mukaan ollut aina isompi kuin yksilöiden edut. Bändikaverin sanat saavat Wirtasen selkeästi mietteliääksi.

– Ehkä tuossa pitää katsoa hieman peiliin, että ei tässä yhtyeessä kaikkien ole kyllä aina ollut ihan hirveän hyväkään olla. Tuossa on ehkä vähän liikaakin menty niin sanotusti lihaa säästämättä ja ajattelematta niitä ihmisiä, keille tämä ei välttämättä ole kaikista tärkein asia.

Mutta ei menestystä ilmaiseksikaan saada. Kun kaikki elämässä alkoi nivoutua yhtyeeseen, tuli siitä valtava piiskuri niille, jotka olivat sitä ajamassa eteenpäin. Wirtasen mukaan kolmeakymmentä vuotta tällä uralla ei olisi ollut mahdollista taivaltaa niin, että kaikilla olisi ollut koko ajan hyvä mieli.

Wirtanen myöntää, että kyseessä ei ole missään nimessä ollut helppo mankeli kenellekään. Ei hänelle itselleenkään.

– Jos rehellisiä ollaan, niin onhan tälle polulle uhrattu paljon ystävyyksiä ja ihmissuhteita, paljon erilaisten ihmisten onnellisuutta. Ne ovat ne astinlaudat, mitä pitkin Apulanta on rullannut eteenpäin. Se hinta on ollut aika kova. Ja puhun myös omasta onnellisuudestani ja siitä, että on mennyt järki ja mielenterveys tämän saatanan koneen eteen. Se on syönyt ne kaikki ja käyttänyt ne polttoaineekseen. Tällä on ollut sinällään kova inhimillinen kustannus. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois.

On kiistatonta, etteikö Apulannalla olisi ollut valtava merkitys myös kuulijoilleen. Santapukki kertoo, että viestejä siitä, kuinka yhtyeen kappaleet ovat toimineet monille pelastajina vaikeissa elämäntilanteissa, on tullut jo 1990-luvulta saakka. Se on paras mahdollinen palaute, Santapukki miettii.

Kuten myös se, kuinka Apulannan kappaleita on esitetty eri muodoissa esimerkiksi hääjuhlissa tai Wirtasen tekstejä on siteerattu muistokirjoituksissa.

– Mielestäni nuo ovat sen arvoisia asioita, että siihen pystyy vähän uhraamaan elämää. Että tuommoisen airueen ikään kuin pystyy luomaan, mistä on hyötyä muillekin ihmisille, Santapukki pohtii.

Takaisin ei ollut kääntymistä

”Olisi absurdia ajatella, missä nyt oltaisiin ilman Apulantaa”. Siitä Wirtanen ja Santapukki ovat yhtä mieltä. Yhtye on ollut vuosikausia heidän elämäntyönsä, eikä takaisin ole ollut kulkemista.

Apulannan ensimmäisten kymmenen vuoden aikana suunnanmuutos valitulla elämänpolulla olisi ehkä voinut olla mahdollinen. Wirtanenkin kävi kokeilemassa tietojenkäsittelyopintoja yliopistossa, jonne hän pääsi suoraan lukion arvosanojen perusteella. Opinnot eivät kuitenkaan ottaneet tuulta siipiensä alle, se oli jo pian niiden alkamisen jälkeen selkeää.

Näin ollen Wirtanen palasi musiikin pariin tehtyään päätöksen siitä, mitä hän tosiasiassa haluaisi tehdä: opiskella jotakin, mikä häntä ei oikeasti kiinnosta, vai säveltää, sanoittaa ja soittaa omaa musiikkiaan. Valinta oli lopulta naurettavan helppo.  

Ja jossain vaiheessa matkan varrella niin Wirtanen kuin Santapukkikin tajusivat sen, että tie takana päin ei enää veisi minnekään.

– Sitten, kun on tietyn pisteen ylittänyt ja ymmärtää ettei ole enää missään nimessä enää teini, eikä ole mitään muuta kuin tuo. Kaikki on pelattu yhteen korttiin, että sillä on vedettävä. Ei mulla olisi kykyä tehdä yhtään mitään muuta, Wirtanen miettii.

– Kun sen ymmärsi, että tämä on periaatteessa ainoa mahdollinen tie, niin kyllähän se pistää motivoimaan jotenkin. Polttaa tarpeeksi siltoja takana päin, niin polku edellä näyttää todella selkeältä.

Vuoden 1997 tienoilla Apulanta löi viimein läpi kolmannella albumillaan Kolme, joka piti sisällään yhden bändin kaikkien aikojen suurimmista hiteistä Anna mulle piiskaa.

Suosiota tuli ja kyllähän se kihahti hattuun, miehet myöntävät. Läpimurtonsa aikaan Apulannan jäsenet olivat parikymppisiä. Eivätkä he kadu sitä, että ottivat kaiken irti saamastaan huomiosta ja suosiosta.

– Arvostan sitä edelleen, kuinka paljon on tullut louskutettua päätä silloin, se oli hienoa aikaa. Rakastin niitä fiiliksiä. Koko ajan oli sellaisessa järjettömässä hypessä. Vähän niin kuin huuruissa siitä omasta jumalallisuudestaan. Se oli ihanaa, Wirtanen huokaa.

Julkisuus vuosituhannen taitteen tienoilla oli hyvin erilaista kuin nykyään. Wirtasen mukaan yhtyeen ytimessä oli huudella itse yksipuolisesti niin paljon kuin sielu sieti, eikä toiselta puolelta pystynyt kukaan vastaamaan juuri mitään. Nykyään tilanne on hyvin erilainen sosiaalisen median myötä, eikä se olisi sopinut aikoinaan uransa alkupuolella olleen Apulannan pirtaan lainkaan.

Kolikolla oli myös toinen, klassinen kääntöpuolensa. Ahdistus ja epävarmuus alkoivat nostaa päätään, kun nautittava huomio muuttui lopulta tunteeseen siitä, ettei koskaan saa olla rauhassa, eikä ole oikein varma siitä, kuka edes itse on.

– Joskus keikalle mennessä ihmiset kiipeilivät keikkabussin päällä, hakkasivat ikkunoita hurmioituneina, niin se oli semmoista, että älkää nyt saatana. Se ei tuntunut enää hauskalta jossain hetkissä. Onneksi sekin on laantunut tai vaihtanut muotoaan, Wirtanen miettii.

Eikä aina rauhassa ole saanut olla omassa turvapaikassaankaan.

– En välttämättä haluaisi kotiini kutsumattomia vieraita, mutta niitä on ollut 90-luvulta asti, Santapukki huokaa.

Kolmenkymmenen vuoden aikana myös keikkaelämä on kokenut radikaalin muutoksen Apulannan jäsenten osalta. Sekä Wirtanen että Santapukki ovat nykyään perheellisiä isiä. Wirtasella on vaimonsa Jannika B:n kanssa vuonna 2015 syntynytMartta-tytär, Santapukilla avopuolisonsa Minna Kaupin kanssa vuonna 2017 syntynyt Ukko-poika sekä loppukesästä 2020 syntynyt tytär.

Vaikka edelleen muusikot keikkailevat suhteessa käytännössä yhtä paljon kuin ennenkin, keikkaillat päättyvät nykyään hyvin eri tavalla kuin ennen.

– Nykyään on yleensä keikkojen jälkeen kiire kotiin, että ei tule mieleen pitäisikö lähteä paikalliseen yökerhoon vielä varttia yli kolme esimerkiksi yhdelle tai neljälle. Se on kuitenkin aina sen arvoista herätä kotoa. Sitä arvostaa ihan hitosti nykyään, Wirtanen pohtii.

Kuinka ylittää itselleen asetettu rima yhä uudelleen

Vaikka kysymys uran kohokohdista saattaa olla joskus olla kliseinen, osaavat Wirtanen ja Santapukki vastata siihen oitis. On kaksi erityistä hetkeä, jotka ovat jääneet Apulannan historian aikana kirkkaina mieleen.

Ensimmäinen oli se, kuinka Wirtanen-Santapukki-Temonen -kokoonpano tuli tiensä päähän 2000-luvun alussa. Isku oli valtava Apulannan faneille. Pelko siitä, että Apulanta on menettänyt kirkkaimman loisteensa, nousi pintaan vahvasti.

Mutta vuonna 2005 Apulanta julkaisi Kiila-albuminsa, joka piti sisällään muun muassa klassikkokappaleet Pahempi toistaan sekä Armo. Kiilan julkaisu ja yhtyeen nousu vaikean ajanjakson jälkeen oli Wirtasen mukaan hienoin voimannäyttö, mihin bändi on koskaan pystynyt.

Santapukki komppaa bändikaverinsa vierellä. Hänellä on myös itsellään mielessä toinen erityinen kohokohta, jota muistelee mielellään. Vuonna 2017 Apulanta soitti kaksi peräkkäistä iltaa Helsingin jäähallilla. Molemmat illat huipentuivat yllättävään hetkeen, kun keihäänheiton olympiamitalisti ja maailmanmestari Seppo Räty saapui paikalle tulivankkurien saattamana jäähallin katosta ja heitti palavia, räjähtäviä keihäitä.

– Tooga päällä ja seppele päässä. Monet kollegat ovat sanoneet, että se oli ylittämätön rock n' roll momentti, että tuosta on paha pistää paremmaksi. Varsinkin kun tiedetään, että Seppo ei sieltä Tohmajärveltä lähde ikinä, mutta jostain syystä se tuli meidän keikalle, Santapukki virnistää.

Keskustelussamme on aika kääntää katse menneisyydestä nykyhetkeen ja tulevaan. Mitä ne tuovat tullessaan? Miehistä tulee jälleen mietteliäitä. Stressi on melko kova tällä hetkellä, kiitos ensi vuonna koittavan stadionkeikan. Sujuvatko keikan järjestelyt suunnitellusti, tuleeko paikalle ketään, monet kysymykset pyörivät mielessä.

Haastattelua seuraavana päivänä keikan liput tulivat myyntiin ja joitakin päiviä myöhemmin keikka oli loppuunmyyty. Jokunen kuuntelija odottanee siis ensi vuoden elokuuta kuin kuuta nousevaa.

Toki huolestuttavan varjon tilanteeseen heittää myös tilanne koronapandemian suhteen. Siinä mielessä Wirtanen ja Santapukki ovat kuitenkin toiveikkaita. Ihmiskunta on keksinyt ratkaisut elämää muuttaviin mullistuksiin ennenkin, joten eiköhän nytkin, muusikot pohtivat.

Ja jos keikka ei ensi vuonna onnistu, joko rahat palautetaan tai keikkaa siirretään. Yksinkertaista.

Toivottavasti radikaaleja muutoksia ei kuitenkaan tarvitsisi tehdä. Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki myhäilevät järjestelyjen olevan pitkällä ja vakuuttavat spektaakkelista tulevan kaikista upein keikka, jonka he ovat koskaan vetäneet. Seppo Rädyn kera tai ilman.

– Kunhan vaan ei sataisi, Wirtanen tuumailee katsellen ikkunasta syksyistä koleutta.

Lue myös

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja