Arvio: Motörhead vasaroi aivoja huumaavalla volyymilla

Motörhead astelee lavalle ja Lemmy korahtelee mikkiin viskin polttamalla äänellään jotain epäselvää. Yli kuusikymppisen laulaja-basistin karhea, äärimmäisen miesmäinen karisma sulattaa jään yleisöstä saman tien.

Kun Phil Campbell paukauttaa kitarastaan ensimmäiset sävelet, ei ketään enää kiinnosta, onko huomenna työpäivä vai ei. Näin alkaa vuoden kovaäänisin rockshow, joka nollaa aivot tehokkaammin kuin kymmenen kilon rautaleka.

Biisilistassa on mukavasti sekaisin uutta ja vanhaa ja trion soitto rullaa loistavasti. Etenkin rumpali Mikkey Dee kannuttaa patteristoaan sellaisella vimmalla, että on vaikea uskoa miehen olevan jo senioriluokan rokkari.

Kuullaanpa mieheltä myös melkoisen mykistävä, noin viisiminuuttinen rumpusoolo, joka saa miettimään, onko hepulla pultattuna selän taakse muutama ylimääräinen raaja.

Vaikka kappaleet ovat silkkaa rautaa, ovat soundit silkkaa puuroa. Laulusta, yksittäisistä melodioista tai yhtään mistään muustakaan yksityiskohdasta ei saa mitään selvää, mutta väliäkö sillä?

Ei tänne tultu sormi pystyssä hämmästelemään oopperatason laulua tai klassista kitarointia. Tilaisuuden henkeen sopivasti musiikki vyöryy niskaan vastustamattomana, huumaavana äänitsunamina, jonka jälkeen korvat soittavat omaa konserttiaan muutaman päivän. Sitä saa mitä tilaa.

Tunnin ja vartin mittaisen soiton jälkeen bändi marssii lavalle akustisen kitaran ja huuliharpun kanssa. Encoreista ensimmäinen onkin huvittavaa kantribluesia, jonka aikana Lemmy esittelee taitojaan huuliharpun varressa.

Lisäksi kuullaan vielä aina yhtä loistava Ace of Spades sekä tyrmäävä Overkill, jonka aikana bändi näyttää upealta strobovalojen ja savun seassa.

Puolentoista tunnin vasaroinnin päätteeksi Lemmyn viimeiset sanat ennen bändin poistumista lavalta summaavat keikan oivallisesti: ”We are Motörhead! And we play fucking rock ’n’ roll!”

Teksti: Jose Riikonen