Ansku joutui luopumaan koirastaan, koska se ei kestänyt lasten riehumista ja metelöintiä. Päätös tehtiin, jotta koiralla olisi hyvä olla.
Cairnterrieri Felix tuli Anskun perheeseen puoli vuotta ennen kuin perheeseen syntyi esikoinen. Ansku haluaa esiintyä jutussa pelkällä etunimellä yksityisyytensä suojaamiseksi.
Raskausaikana Ansku ei huolehtinut siitä, etteivätkö Felix ja perheen vanhempi koira tulisi lasten kanssa toimeen.
– Minulla on koirakokemusta jo pitkältä ajalta, ja cairnit ovat olleet meillä tosi helppoja ja kivoja koiria. Niiden kanssa voi mennä ja reissata ja kyläillä missä ja kenen kanssa vaan. Sisätiloissa ne ovat tietyllä tavalla huomaamattomia ja ulkona sitten touhuavat.
Felix hakeutui itse lasten lähelle, kun nämä olivat vauvoja.Ansku
– Ajattelimme, että ne menevät siinä sivussa.
Alkuun menivätkin. Koirat lenkitettiin samalla, kun vauva nukkui vaunuissa tai kantorepussa. Sisällä ne touhusivat omiaan.
– Ehkä sitä en ollut osannut ennakoida, miten paljon omat ajatukset olisivat alkuun vauvassa. Agilitytreeneissä ei tullut käytyä yhtä paljon kuin ennen.
– Koirat joutuivat myös olemaan varotoimena hieman aiempaa enemmän rajatuissa tiloissa portin takana, etteivät ne vahingossa juoksisi lattialla mönkivän vauvan yli. Pääasiassa kaikki kuitenkin meni hyvin.
Kun Felix oli viisivuotias, siitä jouduttiin luopumaan. Tuolloin perheessä oli jo kaksi lasta, tuolloin 2- ja 5-vuotiaat.
– Lapsillahan välillä kierrokset nousevat ja tulee älämölöä ja juoksemista. Huomasin, että hetkinen, tuo koira lähtee aina jotenkin korvat luimussa hiippaisemaan kauemmas, kun lapset karjuvat. Se kulki ikään kuin seiniä pitkin hermostuneena, vaikka lasten kiukku ei mitenkään kohdistunut siihen, Ansku kuvailee.
Ansku korostaa, että hänelle ei tullut kertaakaan tunne, että Felix saattaisi käyttäytyä aggressiivisesti.
– Sitähän ei mitenkään jahdattu tai ahdistettu nurkkaan. Se ei vain pystynyt ymmärtämään lasten äänekästä käytöstä.
– Toinen stressireaktion merkki oli, että Felix rupesi niissä tilanteissa ihan pakonomaisesti ja kiihkeästi nuolemaan karjuvaa lasta ikään kuin rauhoitellakseen tätä. Se saattoi myös hakeutua hermostuneesti minun kylkeeni kiinni nuolemaan.
Mitä äänekkäämmäksi lapsiarki muuttui, sitä enemmän Felixin stressikäytös lisääntyi. Kun pienempikin lapsi vuoden iässä nousi kävelemään, Ansku alkoi toden teolla pohtia tilanteen mielekkyyttä.
– Pähkäilin, että onkohan tuon koiran ihan jees olla tässä. Tuli huoli, että se stressaa eikä sen ole hyvä olla.
Uusi koti Felixille löytyi tutun agilityvalmentajan kautta.
– He olivat hankkimassa cairnterrieriä ja olisivat halunneet pennun, mutta kun he kävivät meillä katsomassa Felixiä, niin he rakastuivat siihen, Ansku naurahtaa.
Felix kävi uudessa kodissa yhden viikonlopun kokeiluhoidossa ja muutti hetken päästä sinne pysyvästi.
– On se vieläkin herkkä paikka, että joutui omasta koirasta luopumaan. Toisaalta olen luottanut siihen, että Felix meni hyvään paikkaan.
Ansku on uuden omistajan kanssa Facebook-kaveri ja saanut seurata Felixin elämää.
– Välillä uusi omistaja on kysynyt mielipidettäni ruokinnallisissa tai terveydellisissä asioissa. Felix on myös käynyt meillä hoidossa, viimeksi viime kesänä.
– Huomaan kuitenkin edelleen, että kun lapset vähänkään korottavat ääntään, niin Felix menee ihan solmuun ja alkaa stressata.
– Olemme vuoden verran ottaneet kotiimme aktiivisesti hoitokoiria, etenkin cairneja. Kunhan ruuhkavuodet tästä helpottavat, niin ehkä sitten. Lapsethan vinkuvat koiraa harva se päivä. Erityisesti esikoisesta olisi ihana ajatus, että kun tulisi koulusta kotiin, niin täällä odottaisi koira, Ansku sanoo.
Eläintenkouluttajan ammatti- ja erikoisammattitutkinnon suorittanut Noora Tihtonen muistutti MTV Uutisten haastattelussa, että kukaan ulkopuolinen ei voi tuomita koirastaan luopuneen ratkaisua.
– Kukaan muu ei elä siinä tilanteessa. Se voi näyttäytyä ulkopuoliselle erilaisena ja mustavalkoisena, mutta todellisuudessa siellä on paljon harmaita alueita, Tihtonen sanoo.
