Kati Ranta luopui welsh corgi pembroke -rotuisesta koirastaan lapsen takia jo lähes 30 vuotta sitten, mutta muistaa sen edelleen kuin eilisen.
– Jasu tuli meille pentuna ja oli meidän vauva seitsemän vuotta, Kati Ranta kertoo.
Kunnes tuli ihmisvauva: perheeseen syntyi tytär vuonna 1994.
– Pidin ihan itsestäänselvyytenä, ettei mitään hankaluuksia tulisi. Jasu oli niin ihana tapaus, maailman paras koira. Se ei ollut ollut paljon lasten kanssa tekemisissä, mutta antoi aina rapsutella ja silitellä, kun meillä kävi lapsivieraita, Kati kertoo.
Lue myös: Asiantuntijan vinkeillä koira voi hyvin lapsiperheessä – "Tämä pitää tehdä lapsille tosi selväksi"
Melko heti vauvan tultua Jasu alkoi käydä pissaamassa vauvan pinnasängyn jalkaan. Isoja ongelmia ilmeni, kun tytär oli noin puolivuotias ja rupesi viettämään aikaa lattialla.
– Jasu sai silloin ärinäkohtauksia. Sen niska meni kyyryyn enkä koskaan tiennyt, käykö se kiinni. Se meni jopa makaamaan vauvan kasvojen päälle. Lapsi olisi voinut tukehtua siihen, Kati kertoo.
– Vauvaikäinen tyttömme oli vaarassa tauotta. Koiran mustasukkaisuus oli pelottavaa.
Muutaman kuukauden ajan yhteiseloa yritettiin jatkaa, mutta kun tilanne meni vain pahemmaksi, Kati ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin etsiä Jasulle uuden kodin.
– Olihan se ihan järkyttävää, mutta kun tilanne pahenee sellaiseksi, että koira oikeasti käy vauvan päälle jossain kohtaa, ei ollut vaihtoehtoja. Kyllähän sinä sitä lasta kuitenkin suojelet, Kati sanoo.
Lue myös: Voiko koira kuolla vanhuuteen rauhassa kotonaan? Nämä ovat ennusmerkkejä lähestyvästä lopusta
"Kotona odotti tassun ääniä"
Jasulle löytyi koti sukulaisperheestä, jonka lapset olivat jo teini-ikäisiä.
– Kun veimme Jasun sinne, se ei peräänsä katsonut. Siellä oli uima-altaat ja kaikki pihalla. Jasu sai oikean ökyelämän siellä.
Kotimatka ilman koiraa oli hiljainen.
– Kotona sitä odotti tassun ääniä. Kesti tosi kauan, että totuimme siihen, ettei Jasua enää ollut.
Jasu eli uudessa kodissaan vanhaksi, 14-vuotiaaksi.
– Ihmettelin, että onpa ihme pojanpallukka, kun noin pitkään jaksaa.
Edelleen Katin mieleen nousee haikeus, kun hän puhuu Jasusta tai katselee siitä valokuvia.
– Minulla on jäänyt vähän sellainen olo kuin olisin pettänyt sen koiran luottamuksen. Mutta kyllä kaikki ulkopuoliset ymmärsivät, kun kuulivat, miten koiran käytös oli muuttunut. Ja uusi koti oli hyvä. He leikkauttivat syövät ja kaikki ihan viimeiseen asti, Kati sanoo.
Eläintenkouluttaja Noora Tihtonen kertoi aiemmin, kuinka koiran sopeutumista lapsiperhe-elämään voisi edesauttaa. Esimerkiksi lapselle murisevaa koiraa Tihtonen kehottaa kehumaan, sillä koira yrittää vain kertoa ahdistuksestaan.