Alaston totuus taiteesta

Arvio: Janne Hopsu

Guggenheim. Ilman sitä ei voi kirjoittaa taiteesta ja yhteiskunnasta nyt. Onneksi Guggis ei kuitenkaan hallitse kukkona tunkiolla Alaston totuus taiteesta –pamflettia, joka juhlistaa nettikulttuurijulkaisu Mustekalan 10-vuotistaivalta.

Kirjassa taiteen eri alojen tekijät, tutkijat ja kriitikot pohtivat taiteen ja yhteiskunnan suhdetta, taideinstituutioita, yleisöjä ja eliittiä, mediaa ja kritiikin sekä kriitikoiden tehtävää.

Pamfletti on ajankohtainen eikä sen lukeminen vaadi erityisiä tietoja ja taitoja taiteesta. Siihen voi mainiosti tarttua yleisen kiinnostuksen pohjalta, ja lukemisesta voi saada pysyvän oivalluksen (siitä lopussa). Kirjassa on vain vähän ärhäkkää pamflettitekstiä. Räväkin yksittäinen taisteluhuuto on ”klikkausfasismi”.

Museot ja galleriat harvinaisia paikkoja

Pamfletti ei sorru kaikkien olemassa olevien instituutioiden välittömään kaatamiseen, mutta ei se ole toden totta konservatiivinen. ”Museot ja galleriat ovat nykymaailmassa harvinaisia paikkoja”. Ne ovat toimiessaan mielekkäästi hieno asia, kirjoittaa Antti Majava. Jos ja kun instituutioita täytyy muuttaa, ei auta paeta vaan marssia niihin ”rytinällä sisään” - puolustamaan taiteen ja taiteilijoiden asemaa ja olemassaoloa läpimarkkinataloudellistuneessa maailmassa.

Irmeli Hautamäki kirjoittaa kansallisesta identiteetistä ja kansainvälisyydestä Suomen taiteessa. Kun 1900-luvun alun Euroopassa löi läpi modernismi, meillä jämähdettiin ’ankeaan harmauteen’ oikein taideauktoriteettien arvovallalla. Hän kritisoi sitä että luonto ja sen kuvaaminen ovat yhä itseisarvoja, ja että suomalaiset ”tuntevat yhä olevansa yhtä luonnon kanssa”.

(Mielestäni tämä luontomyytti olisi jo viimein purettava. Suomalaisen(kin) luontosuhteessa on niin paljon luonnonvarojen rationaalista hyödyntämistä ja luonnon tärvelemistä. Autolla hurautetaan täysin koneistetulle kesämökille, hiihtoladut on vedetty talousmetsään. Myytti tietysti ylläpitää kohdunomaista identiteetin turvallisuutta.)

Guggenheim esillä

Hautamäki puuttuu myös Guggenheim-keskusteluun ja toteaa, että mahdollisesti rakennettavan museon sisällöstä ja uusista toimintatavoista ei debatin velloessa kuumana pahemmin keskusteltu. Hän näki keskustelussa oman reviirin suojelua kansainvälistyvän taidemaailman edessä. (G-projektista ollaan kirjassa toki muutakin mieltä.)

Kansainvälistyminen on taiteessakin tosiasia. Jäin vain ihmettelemään, että kun Hautamäki kysyy kuinka suomalaisista taiteilijoista tulisi kansainvälisesti kiinnostavia, olisi kuitenkin suomalaiselle taiteelle hyödyllisempää New Yorkin sijaan ”olla läsnä vaikkapa pohjoismaisissa taidekeskuksissa, missä suomalaisilla on aitoja kulttuuria yhteyksiä”. Hmm. Pohjoismaalaisuus on melkein kansallista, tuttua ja turvallista. Jäin myös pähkäilemään paikallisuuden käsitettä.

Nykypäivänä voi kysyä, mitä on aito kulttuurisen yhteyden raja. Ja kun puhutaan suomalaisesta taiteilijasta, voisi myös puhua taiteilijasta Suomessa – silloin kun on yleensä tarve puhua Suomi-yhteydessä.

Taide, kritiikki ja netti

Tässä päivässä elämistä on Marko Gylénin artikkeli ”Inter-kritiikin manifesti”. (Ei saa antaa taidejargon-otsikon hämätä.) Taidekritiikin on oltava siellä missä ihmisetkin ovat. Se tarkoittaa myös nettiä. ”…uudet taiteen alueet ja uudet viestinnän areenat vaativat kohtamaan ja välittämään taidetta toisin.” Marko Gylén sanoo itse tekevänsä kritiikkiä mm. YouTubeen.

On aikansa elänyttä, että kun taidekriitikko puhuu, analysoi ja arvioi tiedotusvälineiden taideuutisointia ja –kritiikkiä, kohteena ovat edelleen vain sanomalehdet.

Käsiteltävässä pamfletissakin käsitellään ja vertaillaan nimenomaan kahden sanomalehden kulttuurisivuja. Kuinka rajoittunut on lehdistön taidekritiikin kritiikki? Missä ovat televisiossa nähtävien taideuutisten ja –juttujen analyysi? Tai netin antimet? Niissä visuaalinen taide voidaan esittää aivan toisin kuin sanomalehden sivuilla.

Tehkää kriitikot meille yleisölle (mikä onkaan meidän velvollisuus?) palvelus. Kertokaa jo viimein miten taidetta tuodaan esiin myös tv:ssä ja netissä. TV-ohjelmat ovat nykyään vaivattomasti nähtävissä jälkikäteenkin.

Puoleentoista sataan sivuun mahtuu paljon näkökulmia. Kannattaa lukea loppuun asti. Siellä avataan maailmoja.

Pamfletin viimeisessä kommentissa Silvia Hosseini kirjoittaa miksi kritiikki ei voisi olla kaunista ja häkellyttävää. Hän kysyy, ”miksi kritiikki tekstilajina tuntuu niin usein lattealta?” Kritiikki kiertää teoksia kuin kissa kuumaa puuroa, mutta ei tartu itse herkkuun. Se on ”teosten ympärillä ja pinnalla, käsitteissä ja puitteissa yrittämättä sukeltaa.”

Hosseinin erään ystävän mukaan ”kritiikki on informaatiota”. Kuulostaa instituutiokieleltä ja –ajattelulta. Hosseini sanookin kaipaavansa, ei vain jonkin toteamista vaan tämän jonkin herättämän tuntemusten välittämistä.

Kirjoitus on lyhyt, ytimekäs ja ilman kaavamaista ’informaatiota’. Tämän kirja-arvostelun kirjoittaja näkee, kokee ja tuntee taidetta nyt uudella tavalla. Kiitos Steven Hallin järvi-esimerkin herättämästä oivaltamisen ilosta. Se pätee myös vaikka yötaivaaseen, puutarhaan tai kaupunkimaisemaan.

Janne Hopsu

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa