Romania 2007. Ohjaus ja käsikirjoitus: Cristian Mungiu. Kuvaus: Oleg Mutu. Leikkaus: Dana Bunescu. Tuotanto: Cristian Mungiu, Oleg Mutu. Pääosissa: Anamaria Marinca, Laura Vasiliu. Kesto: 108 min. Levittäjä: Cinema Mondo.
Michael Moore sen aloitti, teki poliittisesta elokuvasta suuren yleisön viihdettä. Bushin hallintoa, Irakin sotaa ja amerikkalaisten asehulluutta sivaltavat elokuvat ovat tuoneet Moorelle Cannesista Kultaisen palmun ja Hollywoodista Oscarin. Poliittinen ja yhteiskunnallinen elokuva elää ja voi hyvin sekä dokumentissa että fiktiossa.
Tämänvuotinen Cannes-voittaja, romanialainen Cristian Mungiu, ei tee epäkohtien paljastamisesta showta eikä vahingossakaan kerro katsojille, mitä heidän tulisi ajatella. Hän tekee intensiivistä fiktiota, joka vaikuttaa paljon dokumentaarisemmalta kuin Mooren hössöttävä, itseään korostava, manipuloiva mutta kiistatta hilpeä lähestymistapa. Mungiu on häivyttänyt itsensä näkymättömiin ja tehnyt katsojasta piinaavan kamaridraamansa hiljaisen todistajan. 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää on kerännyt Romanian lippuluukuilla enemmän rahaa kuin jenkkianimaatio Rottatouille, mikä kertonee sen imusta.
4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää -elokuvassa eletään 1980-luvun Bukarestissa, jossa Nikolae Ceausescun synkkä hallinto tekee ihmisten arjesta byrokraattista, korruptoitunutta ja ahdistavaa. Ceausescua tai kommunismia ei elokuvassa mainita kertaakaan, mutta koko ajan katsoja tuntee, kuinka järjestelmä alati kyttää ja kontrolloi kansalaisten elämää.
Elokuvan aihe on laiton abortti, jota käsitellään kahden naisen kautta. Yksilötarinat ovat aina tehokkaimpia, oli käsittelyssä sitten sota, terrorismi, siirtolaisuus tai maailmanpoliittiset myllerrykset. Mungiun elokuvassa raskaana oleva Gabita ja hänen ystävänsä Otilia keräävät rahaa ja palkkaavat puoskarin tekemään Gabitalle laittoman abortin. Kummallekin on yllätys, että puoskari on tympeä ja kaiken lisäksi vielä mies. Gabita joutuu kestämään fyysisen kivun, mutta Otilian henkistä kipua on vieläkin kovempaa kantaa.
Cristian Mungiu ei katsele parinkymmenen vuoden takaista Romaniaa sentimentaalisin silmin. Hän haluaa sanoutua irti Goodbye Lenin -elokuvan ja sen hengenheimolaisten kaihoisasta nostalgiasta, jossa nostalgia nuoruuteen ja järjestelmään ovat usein menneet keskenään sekaisin. Hänen 80-luvun Romaniansa on haalistuneiden värien maaa, jossa asuintalojen seinät, tekstiilit ja henkilöiden vaatetus vaihtelevat harmaasta nuhruiseen beigeen. Viihtyisyys ja lämpö ovat miljööstä poissa.