Sari Ullvén menetti esikoiskaksosensa kohtutulehduksen seurauksena. Hän oli varma, ettei tulisi selviämään surusta. Rinnalle löytyi kuitenkin vertainen ja syvä ystävyys.
Sari Ullvén ja Taija Koskinen istuvat keittiönpöydän ääressä. Pöydän päälle on levitetty esineitä, jotka muistuttavat perheiden menetyksistä.
Pienen tuttipullon vieressä on valokuvia hautajaisista. Kaksi lasista koriste-enkeliä tuovat mieleen Leevin ja Veikan, Sarin menetetyt kaksospojat, jotka tarkkailevat äitiään nyt pilven reunalta.
– Se tuntuu niin brutaalilta, että kannat itse hautaan omat lapsesi, kun sen pitäisi olla toisinpäin, Sari sanoo Taijalle.
Taija nyökkää, sillä hän tietää tasan tarkkaan, miltä oman lapsen menetys tuntuu. Kesällä 2006 Taijan keskimmäinen lapsi kuoli vain neljä päivää syntymän jälkeen.
Pian Taijan menetyksen jälkeen kaksosensa menettäneestä Sarista (vas.) tuli Taijan (oik.) vertaistukihenkilö.Sami Myllys
Ensimmäisinä vuosina Sarin ja Taijan keskustelut liittyivät menetykseen ja suruun. Nyt naisten välisestä kuulumisten vaihdosta voi kuulla myös kiitollisuutta ja iloa.
– Elämä menee, ja onneksi meneekin eteenpäin, vaikka aluksi kuvitteli, ettei tästä voi mitenkään selvitä, Sari sanoo.
Jokainen hetki tuntui ikuisuudelta
Sari oli kolmekymppinen, kun he puolisonsa kanssa alkoivat odottaa esikoistaan. Pian selvisi, että tulossa olikin kaksi pienokaista.
Perhe rakensi ensimmäistä yhteistä taloa samaan aikaan kuin Sarin raskausmaha kasvoi. Kaikki vaikutti olevan hyvin.
Raskausviikolla 17 Sari kuitenkin sairastui kohtutulehdukseen. Siitä alkoi alamäki.
– Pojat olivat syntymässä muutamankin kerran, mutta onneksi tilanne saatiin hallintaan sairaalassa. Näin pystyttiin estämään heidän ennenaikainen syntymänsä.
Asian ytimessä.doc: Kuoleman yhdistämät
“Mikään tarkoitus ei ole niin suuri, että se voisi selittää lapsen kuoleman”
Pohjaton suru yhdisti Sarin ja Taijan. Dokumentissa he kertovat perheidensä menetyksistä ja kuinka selvisivät pahimman yli.
23:21Dokumentin Katsominen vaatii MTV Katsomo -kirjautumisen.
Sari jäi pysyvästi sairaalaan, jossa hänen tilaansa seurattiin tarkasti. Hän sai poikien keuhkoja kypsyttävää kortisonia, joka voisi auttaa poikia selviämään, jos he syntyisivät etuajassa.
Perheen ainoa toive oli, ettei synnytys käynnistyisi vielä hetkeen, jotta pojilla olisi mahdollisuus selvitä. Sari muistaa jatkuvan pelon ja surun.
– Koko ajan oli avuton olo, sillä en pystynyt tekemään mitään muuta kuin toivoa, että aika kuluu ja pojat kasvavat.
Perhe oli iloinen jokaisesta kuluneesta tunnista ja päivästä. Jokainen hetki oli askel kohti mahdollista selviytymistä.
Sari tankkasi tietoa keskosraskaudesta. Hän halusi tietää kaiken ja valmistautua tulevaan.
– Vaikka tankkasin kaiken tiedon, mitä saatavilla oli, siihen, mitä lopulta tapahtui, ei voinut valmistautua.
Fetus mortus
Kahden sairaalassa vietetyn kuukauden jälkeen Sari alkoi luottaa siihen, ettei mitään pahaa ehkä tapahtuisikaan.
Tulehdus oli hoidettu, joten ehkä epävarmat ajat olisivat takana. Jopa lääkäri antoi positiivisia uutisia. Kaiken piti olla kunnossa.
– Lasten isän kanssa mietimme, että nyt voidaan jo hengittää.
Mielenrauhan varmistamiseksi Sarin mies toivoi kaksosten sydänäänien tarkastamista. Kyseessä piti olla rutiinitarkastus.
Toisen pojan sydänäänet olivat kuitenkin poissa. Pian selvisi, että Veikka oli menehtynyt kohtuun.
– Lääkäri meni ihan valkoiseksi ja totesi, että fetus mortus. Ymmärsin saman tien, mitä se tarkoitti.
"En pystynyt tekemään enempää"
Lääkäri kertoi Sarille, että on kaksi vaihtoehtoa. Elimistö voisi alkaa synnyttää kuollutta lasta, jolloin myös toinen poika syntyy. Vaihtoehdot toisen pojan selviämiselle olisivat silloin mitättömät.
Parasta olisi, että kaksoset selviäisivät mahassa mahdollisimman pitkään. Siitä huolimatta, että toinen heistä oli jo menehtynyt.
Sari teki kaikkensa, ettei raskaus käynnistyisi. Hän yritti esimerkiksi olla aivan liikkumatta, ettei mikään turha liike saisi synnytystä käynnistymään.
Taija on kehystänyt muistoja Wiljamista. Kehyksien sisällä on valokuvia, pieni vaippa ja tutti.Sami Myllys
Oli jouluaatonaatto, kun pahin tapahtui. Lapsivedet menivät keskellä yötä.
– Siinä ei ollut enää mitään tehtävissä.
Sari kiidätettiin leikkaukseen. Hän muistaa, kuinka katsoi leikkaussalin ovelta puolisoaan ja sanoi "olen todella pahoillani, en pystynyt tekemään enempää."
– Olisin halunnut pystyä, mutta en pystynyt. Minut valtasi sellainen avuttomuuden tunne, että vaikka kuinka tein kaikkeni, en ollutkaan niin suuri tyyppi, että olisin voinut poikia pelastaa.
Hetken äiti
Kun Sari heräsi leikkauksesta, kaikki oli sumeaa, eikä hän ensin tajunnut, missä on. Huoneeseen tuli kaksi hoitajaa, jotka onnittelivat tuoretta äitiä. Leevi oli selvinnyt synnytyksestä.
– Joka ikinen kerta, kun säpsähdin hereille, kysyin hoitajalta, miten poika voi. Lapsi oli etusijalla. Siitä omasta kunnosta ei ollut mitään väliä, kun toivoi, että lapsi selviäisi.
Leevi oli elossa, joskin kriittisessä tilassa. Hän oli tullut maailmaan 750 gramman painoisena ja 31 senttimetrin pituisena pikkukeskosena.
Taijan säästämä Ainu-pupu on arviolta samankokoinen kuin hänen poikansa Wiljami oli syntyessään.Sami Myllys
Päivä leikkauksen jälkeen Sari pääsi vihdoin katsomaan Leeviä, kun hänet vietiin vauvan luo sairaalasängyn kanssa.
– Muistan, kun avasimme sen pienen ikkunan, ja pääsin silittämään sitä pientä kättä. Hoitajat sanoivat, että vauva yritti avata hieman silmiä, kun kuuli tutun äänen.
Elämäni vaikein päätös
Sari nostaa pöydälle pienen punaisen peiton. Koska Leevi syntyi joulunaikaan, hän sai vapaaehtoistyöntekijöiltä jouluaiheisen peiton.
Leevin syntymän jälkeinen aika on Sarille yhtä sumua. Hän oli kauttaaltaan kipeä, mutta ei ollut itsestään huolissaan. Ainoa asia, mitä hän muistaa ajatelleensa, oli Leevi ja selviäisikö hän. Jokainen tunti tuntui ikuisuudelta.
– Tiesimme, että sairaalahenkilökunta tekee kaikkensa ja meidän piti vain odotella ja antaa ajan kulua.
Odotus oli todella raastavaa. Sari muistaa, kuinka yritti kuluttaa aikaa katsomassa sairaalapedissä Lumiukko-elokuvaa. Kun elokuvan lopussa lumiukko sulaa, ja pieni poika suree lumiukkoystävänsä menetystä, sydäntä kouraisee. Sarista tuntuu kuin jotain pahaa on tapahtumassa, mutta hän työnsi tunteensa taka-alalle.
Sarin muistolaatikossa on myös dokumentteja sairaalasta.Sami Myllys
Pian he saivat kuulla, että Leevi kouristeli ja voi todella huonosti. Kun vointi heikentyi heikentymistään, Sari puolisoineen lähti Leevin luokse. He huomasivat heti, että Leevi oli todella tuskainen.
Lääkäri sanoi tuoreille vanhemmille, ettei kannata enää jatkaa. Leevillä ei käytännössä ollut selviytymismahdollisuuksia.
Sarin piti miehensä kanssa tehdä pahin päätös, mikä vanhemmille voi tulla vastaan. Leevi irrotettiin hengityskoneesta ja nostettiin vanhempiensa syliin.
Ensimmäisen kerran, kun he saivat esikoisensa syliin, he joutuivat jättämään hänelle hyvästit.
– Olimme siinä kaikki kolme ja saimme jättää Leeville hyvästit. Sydän oli kaikista vahvin.
En voi jäädä tänne
Leevin kuoleman jälkeen Sarin täytyi jäädä toipumaan leikkauksesta sairaalaan. Samalla osastolla oli tuoreita äitejä pienokaisineen. Vauvojen näkeminen raastoi Sarin sydäntä ja hänestä tuntui kuin hän olisi tulossa hulluksi.
Vaikka sairaalahenkilökunta ei olisi halunnut päästää Saria vielä kotiin, hän ei voinut jäädä enää hetkeksikään sairaalaan. Tyhjä kehto oli liian raskas.
– Sinne jääminen olisi ollut sietämätöntä. Siinä kohtaan en voinut ajatella mitään muuta kuin että on päästävä pois.
Asiaa ei auttanut yhtään se, että Sarin keho toimi niin kuin vastasynnyttäneen keho toimii. Rintoihin nousi maitoa ja supistelu muistutti menetyksestä.
– Jokainen supistus tuntui niin kammottavalta. Kumpikaan lapsi ei enää ole tässä ja keho toimii toisin.
Kolme päivää Leevin kuoleman jälkeen Sari lähti kotiin.
"Miksi te ette nyt voineet elää?"
Sari on säilönyt vaaleaan laatikkoon kaikki Veikkaa ja Leeviä koskevat esineet ja dokumentit. Ulkonäöltään laatikko on hyvin samanlainen, missä veljekset lähtivät viimeiselle matkalleen.
Vuosia Sari piti laatikon kantta kiinni. Joululomalla hän kuitenkin avasi laatikon aikaa ja yllättyi, kuinka tarkassa järjestyksessä kaikki oli. Vaikka ajatukset olivat olleet sekaisin, tavarat oli millilleen järjestyksessä.
Sarilla ja Taijalla on kummallakin kokemusta siitä, että tapahtuneelle etsii pakonomaisesti syytä. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Syyttävä sormi kääntyy myös itseään kohti, vaikka he tietävät, ettei heistä kumpikaan olisi voinut estää omia menetyksiään.
Sarin mieli palasi kerta toisensa jälkeen ongelmien alkujuurille ja kysyi itseltään, miten kohtutulehdus syntyi? Miten sen olisi voinut estää?
Sarin kaksospojat siunattiin samana päivänä. Hautajaisissa arkun päälle aseteltiin valkoisia ruusuja.Sami Myllys
Sairaalapsykologin avustuksella Sari yritti päästä niin itsesyytöksistä kuin katkeruudesta eroon.
– Oli hirveän vaikeaa olla katkeroitumatta. Se, mitä meille kävi, oli mun mielestä hurja vääryys ja epäoikeus.
Sari kävi läpi kaikki tunteet laidasta laitaan. Myös vihan.
– Siinä sokkitilassa tuli semmoinen vihainenkin olo pojille. Sitä pohti, että miksi poikien piti mennä kuolemaan? Miksi te ette nyt voineet elää?
Omakotitalon rakennus jatkui, vaikka suru säilyi. Kastajaiskukkien sijaan Sari joutui pohtimaan, millaisia kukkia hautajaisiin valitaan. Se tuntui järjen vastaiselta.
– Mietin, että voisin antaa kaikki mun raajat, että saisin pojat takaisin. Ja sitten tuli kyllä sekin tunne, että päästäkää mut nyt vaan siihen samaan paikkaan, missä pojat on.
Sari oli saanut sairaalasta Käpy ry:n esitteitä. Niissä oli tietoa lapsensa menettäneille tarkoitetusta tuesta.
Pian perheeseen jo otettiinkin yhteyttä. Sari kertoi puhelimessa, miten ei usko, että kellekään voi käydä näin.
– Sanoin, että otamme kaiken avun vastaan, mitä voi saada, että eihän tällaisesta voi mitenkään selvitä. Sitten meille vakuutettiin, että kyllä siitä selviää, vaikka ei siltä tunnu.
Sari kiittelee läheisiään, joita ilman synkät ajat olisivat olleet vieläkin synkemmät. Puhuminen auttoi.
– Ensimmäisen puolen vuoden aikana puhuin jokaiselle, joka vain jaksoi kuunnella.
– Kun olin saanut ajatuksia järjestettyä, ymmärsin, ette emme olisi voineet tehdä yhtään enempää.
Sari koki, etteivät sairaalan kriisityöntekijät osanneet auttaa surevaa isää. Kaikki huomio kohdistui äidin menetykseen. Käpy ry:ssä oli oma ryhmä myös lapsensa menettäneille miehille.
– Ryhmätapaamisissa huomasimme, että emme ole yksin. Sieltä saimme ensi kertaa apua myös lasten isälle.
Keskolassa Leevi sai vapaaehtoisten tekemän jouluaiheisen peiton.Sami Myllys
Menetyksen jälkeen Sari jäi äitiyslomalle. Pienet konkreettiset asiat auttoivat kiinni elämään, kuten se, että perheen koira tarvitsi lenkitystä.
Perhe jatkoi Käpy ry:n tapaamisissa. Se helpotti oloa.
– He puhuivat sitä samaa kieltä ja ymmärsivät sen hurjan tuskan, mitä kannoimme sisällämme.
– Kaiken avun saamisen jälkeen sitä alkoi ajatella, että kyllä tämä elämä jatkuu kuitenkin tai sen on vaan jatkuttava.
Sari muistuttaa, että surun keskellä on tärkeää nauttia niistä pienistä onnen hetkistä.
– Jos tulee edes pieni hetki, kun tunnet onnea, niin ota se vastaan. Se ei ole millään tavalla pois menetetyiltä lapsiltasi. Päinvastoin, eivät hekään haluaisi, että vanhemmat lakkaisivat elämästä.
Uusi talo tarvitsi lisää asukkaita ja Sarin syli lasta. Vertaistukitapaamisesta saatu rohkeus ja turva antoi uskallusta jatkaa elämää. Jo reilun vuoden päästä menetyksestä perheeseen syntyi terve lapsi.
Puolentoista vuoden päästä tapahtuneesta Sarille soitettiin. Hänelle kerrottiin, että eräs nainen oli menettänyt keskosensa ja kysyttiin, voisiko hän ryhtyä tämän tukihenkilöksi. Lapsensa menettänyt nainen oli Taija.
Sari pyysi miettimisaikaa, vaikka tiesi, mitä tulisi vastaamaan. Nytkin Sari herkistyy, kun hän miettii tuota hetkeä.
– Ajattelin, että olen saanut itse niin paljon tukea, että minun on pakko suostua. Ainakin voin kuunnella ja tiedän, mistä toinen puhuu.
Muutaman päivän päästä Sari ja Taija soittivat ensimmäisen puhelunsa. Taija kyseli, Sari kuunteli ja vastaili. Yhteys syntyi heti ja asioita puitiin laidasta laitaan ilman sensuuria. Ei ollut mitään salattavaa, ei mitään sellaista, mistä ei olisi voinut puhua toiselle.
– Kun sellaisen asian on jakanut toiselle ihmiselle, niin tuli heti tunne, kun oltaisiin tunnettu jo pidemmän aikaa. Se yhdistävä asia on niin voimakas, intiimi ja henkilökohtainen.
Kahden ensimmäisen vuoden aikana Sari ja Taija puhuivat paljon menetyksistään. Puhuminen auttoi kumpaakin. Nyt menetyksistä puhutaan harvemmin, vaikka poikien muistot kulkevat aina mukana.
– Se ystävyys on kantanut ja jatkunut ja nimenomaan kiitollisuus on aina läsnä.
Se raskain vuodenaika
Joulu oli ennen tärkeää aikaa Sarille. Nyt juhlapyhiä varjostaa ikuisesti kahden lapsen menetys. Joka joulu, poikien syntymäpäivänä, Sari vie poikien haudalle kukkia. Tänä vuonna hän laski hautakummun päälle kaksi punaista ruusua.
– Kyllä sen aina tuntee, kun marraskuu lähestyy. Se on näin vuosienkin jälkeen se raskain vuodenaika.
Kaksikymmentä vuotta sitten kaksoset laskettiin haudanlepoon, nyt Sari on tullut Taijan luokse yökylään. Ystävän, jota ei olisi, ilman elämän kamalinta menetystä.
Vaikka Sari tekisi mitä tahansa, että olisi saanut pitää pojat, hän on onnellinen, että on menetyksen myötä saanut elämäänsä useita tärkeitä ihmisiä. Taijan lisäksi perheen esikoisen kummit ovat huonekavereita Sarin sairaalassaoloajalta.
Kummit muistavat joka joulu myös poikia. Tänäkin jouluna Sarin kuusta koristi kummien antamat kaksi lasienkeliä muistona menetetyistä kaksosista.
– Siellä ne kaksi lasienkeliä olivat kaikista lähimpänä tähteä.
Lasienkelit kunnioittavat Leevin ja Veikan muistoa.Sami Myllys
