Jyväskyläläinen Pieta menetti esikoisensa kaksi vuotta sitten hirvikolarissa.
Pieta touhuili kotona taaperon kanssa samaan aikaan, kun 5-vuotias esikoinen oli mummolassa kyläilemässä. Kahden lapsen äiti ei vilkuillut kelloa, sillä tiesi, että mummolassa ajankulun helposti unohtaa.
Viimeisillään raskaana oleva Pieta oli sopinut, että mummo tuo lapsen kotiin, kun olisi sopiva hetki ja päivän leikit on saatu leikittyä.
Maaliskuisen illan hämärtyessä mummo ja lapsi lähtivätkin ajamaan kohti perheen kotia. Matkaa oli edessä reilut 100 kilometriä.
Pieta ei tiennyt tarkkaan, milloin kaksikko lähti tien päälle, joten hän ei ollut huolissaan, vaikka matkaan oli kulunut poikkeuksellisen pitkään.
Huoli heräsi, kun lähisukulainen kertoi kuulleensa radiosta, että kotimatkan varrella oli tapahtunut onnettomuus. Pietan sydän muljahti ensimmäisen kerran paikaltaan.
– Tuli paha tunne, mutta ajattelin, että on pakko keskittyä hetki, jotta saan taaperon nukkumaan.
Lääkäri kertoi suru-uutisen
Pieta alkoi yhdessä miehensä kanssa selvittää, koskiko onnettomuus heidän läheisiään. Soitto lähimpään sairaalaan sysäsi asiat nopeasti liikkeelle.
Pian pariskunta sai kuulla, että heidän poikansa on kuollut. Asia selvisi lääkärin puhelusta.
Sairaalasta kehotettiin ottamaan yhteyttä poliisiin. Pieta soitti hätänumeroon ja 30 minuutissa pihalla oli kriisityöntekijä ja poliisit.
– Pihalle tuli myös ambulanssi, koska olin silloin viimeisilläni raskaana. He varautuivat siihen, jos vointini yhtäkkiä menisi huonoksi tai synnytys käynnistyisi järkytyksen takia.
Synnytys ei onneksi käynnistynyt, joskin perheen shokki ja suru olivat pohjattomia.
Pieta halusi tietää kaiken onnettomuudesta
Heti alusta asti oli selvää, että Pieta halusi tietää millin tarkasti, mitä onnettomuudessa on tapahtunut. Jo perheen pihaan tulleet poliisit osasivat avata onnettomuuden kulkua. Myöhemmin perhe on saanut lisää tietoa muun muassa poliisin esitutkintamateriaalista.
Onnettomuus tapahtui iltahämärässä, mutta hyvässä säässä. Hirvi osui autoon, eikä mitään ollut tehtävissä.
– Kukaan ei olisi kerennyt havaita hirven vasaa siinä ajassa. Se on ollut aivan sekunneista kiinni, että kävi, miten kävi.
– Ollaan yhdessä itketty ja haudallakin käyty, Pieta kertoo. Menetystä käsitellään yhdessä lasten kanssa.
Myöhemmin Pieta selvitti, miten onnettomuudesta uutisoitiin medioissa. Artikkeleiden somejaoissa välitettiin pääosin suruvalitteluja, mutta siellä oli myös satuttavia spekulointeja. Pieta yritti olla välittämättä.
– Siellä pohdittiin, että onnettomuudessa ei olisi ollut sopivaa turvaistuinta. Onneksi itse tiesin, miten asia oli, eikä mitään ollut tehtävissä.
Ensimmäinen kuukausi sumussa
Onnettomuuden läpikäynti on ollut Pietan tapa käsitellä surua. Kaikki läheiset eivät ole suhtautuneet asiaan samalla tavalla.
– Ehkä kaikki eivät halua itselleen mielikuvia tapahtuneesta tai sitten haluaa ennemmin säilyttää muiston siitä elävästä lapsesta.
– Minulle itselleni oli jotenkin trauman käsittelyn kannalta ihan äärettömän tärkeää, että olen saanut tietää lähes kaiken, mitä nyt on voinut tietoonsa saada.
Viikon päästä onnettomuudesta perheeseen syntyi vauva. Synnytys meni hyvin ja neuvolastakin tarjottiin apua hankalaan tilanteeseen.
Vauva-arki taaperon kanssa piti perheen kiireisenä, vaikka suru olikin läsnä päivittäin. Pieta kuvailee ajan olleen iloa, surua ja ääretöntä väsymystä.
– Ensimmäinen kuukausi mentiin aika sumussa ja hetki kerrallaan.
Repivän surun seassa oli myös vihaa ja epäreiluutta. Yksi kysymys toistui mielessä – miksi tällä tavalla käy heille ja pienelle viattomalle lapselle?
Kyseessä oli onnettomuus, eikä sen vuoksi ollut mitään konkreettista, mihin vihan olisi voinut kohdistaa. Pietaa auttoikin juuri se, että vihan kohdetta ei ollut. Pian tunteet laantuivat.
– Eihän sitä voinut kenenkään syyksi laittaa, eikä sitä raukka hirveäkään kannattanut syyttää. Kukaan ei voinut tälle yhtään mitään.
– Auttoi, kun pystyi luonnollisesti järkeilemään, ettei ollut ketään, jota syyttää.
"Kaipasin ihmisiä ympärilleni"
Pieta kokee, että tragedian keskellä tärkeää on ollut sekä läheisten että yhteiskunnan tarjoama tuki. Välillä ovella odotti herkkukori, toisena päivänä läheiset tarjosivat lastenhoitoapua.
– Alussa kaipasin ihmisiä ympärilleni. Oli tärkeää, että puhuimme myös ihan normaaleista asioista, ja toisaalta he olivat huolehtimassa, että me syömme. Se on aika luonnollinen reaktio tuollaisessa shokissa, että ruokahalu häviää.
Onnettomuuden jälkeen kriisityöntekijä soitti perheelle päivittäin. Siitä oli suuri apu.
– Se oli tärkeää, miten hän sanoitti sitä surua ja traumaa. Itseltä ei löytynyt sanoja.
– Hän normalisoi myös sitä surua ja niitä vihan tunteita tai mitä ne ikinä olivatkaan.
Pieta on saanut paljon tukea jaettuaan kokemuksiaan sosiaalisen median vertaistukiryhmissä.
Pieta teki puolisonsa kanssa päätöksen, että elämän oli jatkuttava onnettomuudesta huolimatta.
– Tosiaan, kun oli taapero ja sitten vastasyntynyt, niin he pitivät meidät elämässä kiinni. Se oli vanhemmuus, joka puski meitä eteenpäin.
Perheen kotona kävi kotipalvelu kaupungin kustantamana, jotta Pieta sai välillä hengähtää. Myös päiväkoti oli isona apuna.
Uupumus iski
Perheen keskimmäinen oli onnettomuuden aikaan puolitoistavuotias. Muistikuvia veljestä ei ole, mutta valokuvat palauttavat ajatukset yhteiseen aikaan.
Perheessä puhutaan avoimesti menetyksestä myös lasten kanssa. Yhteisiä kauniita muistoja on syytä vaalia.
– Ollaan yhdessä itketty ja haudallakin käyty. Toki on tullut hetkiä, että on ollut vähän vaikea keksiä, miten pienelle selittää, että missä se veli nyt on.
– Mielestäni hyvä nyrkkisääntö lasten vaikeisiin kysymyksiin on se, että vastaa siihen, mitä lapsi kysyy. Ei ala selittelemään liikaa. Jos liian vaikeasti selittää, lapsi saattaa säikähtää tai mennä hämilleen.
Vanhempainvapaan jälkeen Pieta alkoi kaivata arkea ja palasi töihin. Suru, työarki ja hektinen taaperoelämä kuitenkin yllättivät. Suru puski esiin uudella voimalla ja Pieta uupui viime syksynä.
Työterveyden kannustamana hän jäi sairauslomalle ja oli neljä kuukautta töistä pois.
– Pystyin lepäämään, kun lapset olivat päiväkodissa ja heillä se arki rullasi. Sai oikeasti niitä lepohetkiä ja toisaalta myös aikaa ja tilaa käsitellä surua.
Myrsky laantuu
Onnettomuudesta on nyt reilut kaksi vuotta. Vaikka tapahtunut varjostaa elämää ikuisesti, perhe on kiitollinen kaikesta saamastaan avusta.
Pieta julkaisee aika-ajoin muistoja sosiaaliseen mediaan. Päivitykset ovat auttaneet häntä itseään surun käsittelyssä ja asian hyväksymisessä. Myös sosiaalisesta mediasta saatu tuki on lämmittänyt.
– Ihan yksittäinen sydänreaktio päivitykseen, on jo ihan äärettömän iso tsemppi. Tietää, että on ajatuksissa. Se lämmittää siinä hetkessä ihan älyttömästi.
Mutta häviääkö suru koskaan?
Pietan mieleen on jäänyt erään lapsensa menettäneen miehen neuvo.
– Ensin surun aallot pauhaavat ja on myrskysää. Vuosi vuodelta se myrsky kuitenkin laantuu niin, että jäljelle jää vain pieni pintaväre.
Pieta ei odotakaan, että suru katoaisi kokonaan. Nyt hän tietää, että se kuitenkin muuttaa muotoaan.
Haastateltava esiintyy artikkelissa etunimellään aiheen arkaluonteisuuden vuoksi.
