Jonna heräsi yöllä vatsakramppeihin ja sai keskenmenon vessanpöntöllä – vaikea aihe koskettaa monia: "Siitä ei edelleenkään juuri puhuta ääneen"

1:27
Mistä keskenmeno voi johtua? Noin 10–15 prosenttia raskauksista päättyy keskenmenoon.

Jonnan toivottu raskaus päättyi keskenmenoon raskausviikolla 13. – Aiemmin pelkäsin synnytystä. Nyt pelkona on se, että kestääkö lapsi sinne asti, Jonna kuvaa.

"Yöllä alkavat vatsakrampit ja aamuöinen paineen tunne alavatsalla kertovat, että kaikki ei nyt ole hyvin. Kerron miehelleni vieressäni ja soitamme sairaalaan. Samanaikaisesti lapsivedet loiskahtavat lattialle ja valuvat reisiäni pitkin. Lapsivedet viikolla 13? En ollut koskaan edes kuullut moisesta. Olin kauhuissani. Tiesin että tämä oli nyt tässä."

Näin Jonna Monola, 37, kuvailee keskenmenoaan blogikirjoituksessaan. Toivotun raskauden päättyminen yllättäen oli sokki, jota Jonna halusi purkaa yleensä hyvinvointiteemaiseen blogiinsa.

– Halusin kirjoittaa tästä vaikeasta ja vieläkin niin usein vaietusta aiheesta, sillä uskon, että aihe koskettaa monia, vaikka siitä ei edelleenkään juuri puhuta ääneen, Jonna kertoo MTV Uutisille.

"Ymmärrän täysin, miksi näistä asioista ei usein haluta puhua"

Keskenmenon tapahtuessa Jonna oli 36-vuotias. Jo entuudestaan hän tunsi ihmisiä, jotka olivat saaneet keskenmenon tai yrittäneet jo vuosia saada perheenlisäystä siinä onnistumatta. Keskenmenoista ei kuitenkaan puhuttu avoimesti.

– Kokemus on vaikea ja traumaattinen, ja jokaiselle niin yksilöllinen, niin ymmärrän täysin, miksi näistä asioista ei usein haluta puhua.

Aiemmin Jonna ei kokenut olevansa erityisen lapsirakas tai kaipaavansa perhettä, jotta elämästä ei "puuttuisi mitään". Iän myötä lapsitoive kuitenkin kasvoi lopulta voimakkaaksi.

– Olimme ehtineet aloittaa lapsettomuustutkimukset, sillä en ollut tullut aiemmin raskaaksi. Sitten olinkin raskaana, mikä oli positiivinen yllätys. Pystyin sittenkin tulemaan raskaaksi luonnollisesti! Aloimme kumpikin tottua ajatukseen ja se tuntui ihanalta. Meistä tulisi ihan oikea perhe, Jonna sanoo.

Toivottu raskaus kuitenkin päättyi suruun.

– Aiemmin pelkäsin synnytystä. Nyt pelkona on se, että kestääkö lapsi sinne asti, Jonna kuvaa.

Lapsivesi valui reittä pitkin

Koko alkuraskauden ajan Jonnan takaraivossa kyti tunne siitä, ettei kaikki ole hyvin. Viikkoa ennen keskenmenoa hän soitti sairaalaan, koska oli joogatessaan tuntenut "napsahduksen" vatsassaan. Hänellä oli tiputteluvuotoa ja kipua alaselässään.

– Koin, että jäin todella yksin koko prosessissa. Minua hyssyteltiin ja pyydettiin malttamaan, odottamaan viikon päästä tapahtuvaan ultraan. Pieni verenvuoto ei ollut vaarallista, minulle kerrottiin. Asiaa ikään kuin vähäteltiin, ja ensikertalaisena tunsin itseni typeräksi. Ehkä asia todella sitten oli niin. Ja minä uskoin, Jonna kuvailee.

Viikon kuluttua huoli oli kuitenkin kasvanut jo melkoisiin mittoihin. Sitten, eräänä aamuyönä, Jonna heräsi kramppeihin. Noustessaan hän kuuli, että jotakin loiskahti lattialle. Sitten tuntui, miten lapsivesi valui reittä pitkin.

– Tartuin puhelimeen ja soitin sairaalaan. Kerroin tilanteeni päivystävälle sairaanhoitajalle, sillä oli vielä aamuyö ja sairaalan miehitys oli vajaa. En mielestäni saanut selkeitä ohjeita siitä, miten tulisi toimia, tai mielestäni minulle ei kerrottu vaihtoehtoja, mitä tehdä, kun tyhjennys alkaisi. Käskettiin vain odottamaan kotona vielä puolitoista tuntia, kun sairaalassa vaihtuisi aamuvuoro,  jos kivut eivät vain kovenisi, Jonna kuvailee.

"Reilun tunnin 'synnytyksen' jälkeen pikkuinen oli poissa"

Pian lapsivesien mentyä Jonna istui vessanpöntölle odottamaan. Hän oli sokissa, peloissaan ja hätääntynyt.

– Reilun tunnin "synnytyksen" jälkeen pikkuinen oli poissa. Katselin ja kääntelin häntä sokinsekaisena vessanpöntössä ja lopulta päädyin vetämään sikiön alas. Kun sitten jälkeenpäin luin, että sikiöstä olisi mahdollisesti pystytty tutkimaan sikiön kunto ja raskauden keskeytymisen syyt, minua harmitti, etten ottanut häntä talteen, Jonna kuvailee.

– Kun sitten vihdoin sain itseni vessasta ulos ja tungettua alushousuni täyteen paperia, jotta pääsin liikkumaan sairaalalle asti, jouduimme odotushuoneeseen ja kuulimme, että mieheni ei koronarajoituksien takia pääsisi mukaani. Istuin yksin surussa uiden sairaalan käytävällä, ja kun minut vihdoin otettiin huoneeseen sisään, todettiin ultralla sikiön ja sikiöpussin tyhjentyneen kohdusta. Kiitos ja hei.

Jonna kertoo, ettei saanut mukaansa esimerkiksi puhelinnumeroa, josta saisi tukea tai jutteluseuraa. Jälkitarkastuksestakaan ei ollut puhetta.

– Kaikki hoidettiin niin rutiininomaisesti. Vaikka ystävien tuki olisikin läsnä, he voisivat kokea avuttomuutta tämän kaltaisessa tilanteessa. Mistä löytää oikeat sanat lohduttamaan?

Jonna toivoisikin, että keskenmenon saaneelle tarjottaisiin automaattisesti ammattilaisen tarjoamaa keskusteluapua.

"Etsin syitä itsestäni sekä muista"

Tapahtuneen jälkeen Jonna oli lohduton. Hän itkeskeli ja tunsi sekä surua että syyllisyyttä.

– Etsin syitä itsestäni sekä muista. Selasin tuntikausia netistä tietoa keskenmenoista sekä kävin läpi keskustelupalstoja vertaistuen tarpeessa, jotta saisin selitystä tapahtuneelle. Halusin ymmärtää, miksi meille tapahtui näin.

Keskenmenon syy ei usein tule tietoon. Yli puolet keskenmenoista kuitenkin johtuu tutkimusten mukaan sikiön kromosomipoikkeavuudesta. Yleensä keskenmeno kuitenkin tapahtuu aiemmin kuin Jonnan tapauksessa.

– Tämän takia en pystynyt ymmärtämään, miksi meille kävi näin, sillä edellisessä ultrassa kaiken sanottiin olevan hyvin ja riskirajakin oli jo ylitetty. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa, mutta mikä tämän tarkoitus oli, sitä on edelleen vaikea ymmärtää, Jonna sanoo.

Myöhemmin häntä ovat piinanneet useat kysymykset: Entä, jos olisin kuunnellut omaa intuitiotani? Olisivatko asiat olleet toisin?

– Päässäni kuuluvat väistämättäkin sanat "mitä jos"? Mitä, jos olisin mennyt viikkoa aiemmin sairaalaan? Olisiko kevyt verenvuoto vielä ollut pysäytettävissä ja lapsi pelastettavissa? hän kuvailee.

– Seuraavalla kerralla tiedän, miten toimia, jos tällainen seuraava kerta vielä heitetään eteeni: uskon itseäni ja kuuntelen omaa sisäistä ääntäni. Vaikka toisin toimiminen ei ehkä olisikaan pelastanut tällä kertaa omaa tilannettani, olisi se antanut minulle mielenrauhan. Ainakin olisin tiennyt, että mitään ei ollut enää tehtävissä.

Jokaisella on oikeus surra omalla tavallaan

Jonna on yrittänyt antaa surulle tarpeeksi tilaa. Asian käsitteleminen vie aikaa. Hän korostaa, että jokaisella on oikeus surra menetystä omalla tavallaan.

– Suru on henkilökohtainen kokemus. Asiasta keskusteleminen tai tuntemusten ylös kirjoittaminen sekä itsen hemmottelu toimivat ainakin itselläni, Jonna kuvailee.

Lepäämisen lisäksi hän on esimerkiksi joogannut, meditoinut ja käynyt akupunktiossa ja energiahoidoissa. Aina itseään ei kuitenkaan jaksa piristää tai hoitaa.

– Oli myös päiviä, jolloin halusin vain paeta muuta maailmaa ja käpertyä peiton alle, nukahtaa ja unohtaa koko asian.

Vastaavan kokeneelle Jonna haluaisi kertoa, ettei ole oikeaa tai väärää tapaa toipua. Se, mikä auttaa, on yksilöllistä. Hän uskoo, että ajan myötä suru myös hellittää otettaan ja muuttaa muotoaan.

– Salli itsesi surra sekä anna itsesi kohdata kaikki tunteesi, mutta samalla surun keskellä anna itsesi hyväksyä asia niin kuin se on. Äläkä unohda nauttia muista kauniista asioista ympärilläsi. Ne varmasti antavat voimaa vaikeinakin päivinä. Ja muista, että et ole yksin ja ennen kaikkea, et ole tehnyt mitään väärää, hän kuvailee.

"Huomasin, että en todellakaan ole yksin asian kanssa"

Jonna toivoisi, että keskenmenon kokemuksesta voisi jo puhua avoimesti. Tapahtuneen jälkeen olo oli kipeän yksinäinen. Blogiin kirjoittaminen toi hieman helpotusta.

– Kirjoitin kokemuksestani, näkymättömästä surusta ja menetyksestä juuri äitienpäivänä, sillä halusin myös muistuttaa, että jokaisen äitienpäivä ei pelkästään ole täynnä iloa ja onnea, vaan päivän ympärille voi liittyä myös surua, pelkoa, häpeää ja menetystä liittyen äitiyteen, Jonna kuvaa.

Muissa blogikirjoituksissaan hän on käsitellyt esimerkiksi stressiä ja hyvinvointia. Raadollisen rehellinen kuvaus keskenmenosta kuitenkin otettiin hyvin vastaan: Jonna on saanut satoja viestejä esimerkiksi naisilta, jotka halusivat jakaa oman tarinansa.

– Huomasin, että en todellakaan ole yksin asian kanssa, niin moni on kokenut jotakin samankaltaista. Myös niin moni ystäväni, vaikka asiasta ei ollutkaan aiemmin puhuttu, Jonna kuvaa.

– Vertaistuki auttoi ainakin omaan suruuni, ja toivon kaikesta sydämestäni, että oma suruni ja siitä avautuminen auttoi myös heidän näkymättömään suruunsa. Valoa kohti, toivoa menettämättä.

Lue myös

    Uusimmat

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja