Poikien Talon työntekijä: ”On melkein riski syntyä pojaksi”

– Se on tietysti kärjistetysti ja aika rajusti sanottu. En tietenkään halua yleistää, että se pitää paikkansa kaikkien kohdalla, mutta kyllä poikana oleminen lisää riskiä joutua syrjään. Jos katsoo syrjäytymistilastoja ja koulupudokkaita, tai vaikka lueskelee pikku-uutisia sanomalehdistä, kyllä siellä näkyy poikien ja nuorten miesten häiriökäyttäytyminen ja paha olo.

– Jos mietitään syrjäytyneitä ihmisiä yleensäkin yhteiskunnassa, kyllä ne aika lailla koostuvat miehistä. Taparikolliset ja alkoholistit ja ihmiset jotka kiertävät laitoksesta vankilaan, he ovat miehiä.

Turvallinen mies puuttuu

Seppilä muistuttaa, että on paljon poikia, joilla menee todella hyvin, mutta kuilu on hyvin ja huonosti voivien välillä on kenties kasvava. Toisessa laidassa pojat ovat syrjäytymiskierteessä.

Seppilän mukaan ongelmat ovat moninaisia, mutta yksi asia on turvallisten miesten puuttuminen monien poikien arjessa.

– Elämässä ei välttämättä ole koskaan ollut mukana isää tai miestä. Sitten on ollut erilaisten lastensuojelun interventioiden tai yhteiskunnan toimenpiteiden kohteina ja kaikki ihmiset, jotka on kohdannut, ovat aina olleet naisia. Turvallisen miehen mallin puuttuminen ja käsitykset siitä, mitä miehisyys on, voivat olla hyvin kapeat.

Mieskin voi itkeä pettymystä

Poikien Talon yksi tavoite on laajentaa kapeaa miehen mallia. Seppilä moittii suomalaisen yhteiskunnan puhumattomuuden kulttuuria ja vanhoja sanontoja, kuten että miehet eivät itke tai puhu. Pojille ei hänen mielestään anneta tyttöjen tapaan mahdollisuutta käydä tunteitaan läpi.

– Haluamme rikkoa niitä stereotypioita, että pojat eivät osaa puhua tunteistaan. Tässä työssä on huomannut, että kun tarjoaa mahdollisuuden pojille ja on valmis rikkomaan stereotypioita, he pystyvät puhumaan niistä ihan yhtä lailla.

Poikien Talon asiakaskunta ei kuitenkaan koostu vain klassisella tavoin eli aggressiolla ja esimerkiksi varastelulla oireilevista pojista.

– Kasvava joukko ovat nuoret miehet, jotka jumahtavat kotiin. Ei ole enää oikein mitään sosiaalisia taitoja, ei harrastuksia, ei sosiaalisia suhteita. Jos kotona on vanhempi tai vanhemmat, omista asioista ei puhuta heille mitään. Kun sitä jatkuu viisi vuotta, pitäisi ruveta itsenäistymään. Sitten ei olekaan mitään taitoja eikä haluja, eikä uteliaisuutta yhteiskunnan ja maailman suuntaan. Heistä olen huolissani, Seppilä sanoo.