Isovanhemmuus ei ole aina vain pullantuoksua. Itse asiassa kaikki eivät edes halua sen olevan sitä. Grandparents.com esittelee huolet, jotka monesti vaivaavat isovanhempien mieltä.
En tunne itseäni isovanhemmaksi
Monet yhdistävät isovanhemmuuden myöhäiseen ikään – ehkä omat isovanhemmat ovat aikoinaan olleet hyvin vanhoja tai sitten vain vaikuttaneet sellaisilta omissa lapsen silmissä. Kuitenkin Yhdysvalloissa isovanhemmaksi tullaan itse asiassa keskimäärin vain 47 vuoden iässä.
Isovanhemmat ovat myös nykyään aika erilaisia ja nuorekkaampia kuin isovanhemmat puoli vuosisataa sitten. Kenenkään ei tarvitse mukautua niihin pullantuoksuisiin mielikuviin, joita omassa päässä ehkä liikkuu. Jos ei halua, että lapsenlapset kutsuvat mummoksi, itselleen voi valita jonkin toisen nimen tarkoitusta varten.
Toisaalta jos vaikka leipominen ja perinteinen isoäidin rooli tuntuu omalta, sitä ei tarvitse häpeillä. Tärkeintä on, että tuntee olonsa mukavaksi.
En halua, että isovanhemmuus rajoittaa elämääni
Isovanhempien saatetaan odottaa ottavan tiiviisti osaa lastenlastensa elämään. Jos he asuvat lähellä nuorta perhettä, läsnäoloa koulun tapahtumissa ja urheilukisoissa ehkä toivotaan. Joillekin isovanhemmille osallistuminen on itsestäänselvyys – toisista tuntuu, että oma elämä häiriintyy. Jälkimmäisessä tapauksessa tarvitaan kommunikaatiota ja kompromisseja. Kannattaa rehellisesti ja avoimesti kertoa lastenlastensa vanhemmille, mitä on valmis tekemään ja minkälaista sitoumuksia pitää liian rajoittavina.
Inhoan sitä, kuinka paljon olen huolissani lapsenlapsistani
Isovanhemmat ovat mestarimurehtijoita. Vaikka lapsenlapsi tavallaan on taas yksi uusi asia, josta huolehtia, murehdittavien listan pidentyminen ei välttämättä ole huono asia. Kun ympärillä on melskettä, ei ehkä keskity liiaksi vain yhteen henkilöön – oli se sitten lapsi, lapsenlapsi tai puoliso.
