Toinen maailmansota jätti pitkät jäljet monen perheen elämään. Vanhempien mielenterveysongelmat aiheuttivat lapsille turvattomuutta, ja perheet jäivät usein yksin ongelmiensa kanssa.
Traumatisoituneet isät ja väsyneet äidit eivät aina kyenneet luomaan tasapainoisia oloja kotiin. Vaikeuksia salattiin ulkopuolisilta, koska ne koettiin häpeällisiksi.
Vaikenemisen kulttuuri johti siihen, että perheet eivät uskaltaneet eivätkä osanneet hakea apua edes lähipiiriltään.
Sodan vaikutuksia perheisiin tarkastellaan Social History -lehdessä huhtikuussa julkaistussa tutkimuksessa, jossa aineistona ovat 1940–50-lukujen lasten omat kirjoitukset. Muistoja kerättiin vuosina 2015–2016 Suomen Akatemian rahoittamassa tutkijatohtori Antti Malisen tutkimushankkeessa sodasta palaavien miesten psykososiaalisista ongelmista.
Kirjoitusten perusteella lasten vaikeat kokemukset ja heidän kantamansa häpeä ovat voineet heijastua pitkälle aikuisikään tai aivan nykypäiviin asti, jos ne ovat jääneet käsittelemättä.
– Vasta 2000-luvulla on alettu tarkastella perusteellisemmin lasten kotonaan kokemaa väkivaltaa sodan aikana ja sen jälkeen, kuvailee tutkimuksen toinen tekijä, dosentti Kirsi Laurén Itä-Suomen yliopistosta.
Ongelmia salattiin
Kirjoituksissa heijastuu hiljaisuuden kulttuuri, joka näkyi elämän monella osa-alueella.
– Kun asioista ei puhuttu, perheenjäsenet eivät tienneet, mitä veteraani-isä murehti yksinään, miltä Ruotsista kotiin palanneesta lapsesta tuntuu tai mitkä äidin tarpeet olisivat olleet kiireiden keskellä, Laurén kuvailee.
Hän korostaa, että myös tasapainoisia koteja oli olemassa.
– Kirjoittajat muistelevat hyviä vanhempia, jotka rakastivat lapsiaan ja pitivät heistä huolta vaikeuksienkin keskellä. Se kuitenkin hätkähdytti, että varsin usein kerrottiin myös kaltoinkohtelusta, kuten henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, joko omassa tai tutuissa perheissä.
Malisen mukaan 1940–50-lukujen perhe-elämää ei pidä kuitenkaan tulkita vain sotakokemusten kautta, sillä vanhemmuuden edellytyksiä heikensivät myös muut asiat. Esimerkiksi terveysongelmat ja raskaat työtaakat kuormittivat isiä ja äitejä. Köyhyys oli yleistä, ja jopa ruuasta oli pulaa.
Juttu jatkuu videon jälkeen.
3:13
Stressi purkautui läheisiin
Lasten kurittajia olivat yleensä isät, mutta joskus myös äidit. Naiset joutuivat usein pitämään yksin huolta lapsista ja maatiloista, ja heidän stressinsä saattoi purkautua arvaamattomana käytöksenä.
Lasten ruumiillinen kuritus oli yleinen kasvatuskeino 1940–50-luvuilla, ja osassa perheistä myös lasten kehuminen jäi vähiin. Maaseudulla 1950-luvulla elänyt Pertti (nimi muutettu) kertoo olleensa kiltti poika ja yrittäneensä täyttää vanhempiensa pienetkin toiveet, mutta ei saanut siitä kiitosta. Isä ei pitänyt häntä tarpeeksi miehekkäänä ja luotti vanhaan kasvatuskeinoon "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
Vain kerran isä kehui häntä saunan lämmittämisestä, mikä tuntuu Pertistä yhä hyvältä.
Koko perhe pelkäsi isän raivonpuuskia. Vasta myöhemmin Pertti on tullut siihen tulokseen, että isän käytös johtui hänen sotakokemuksistaan.
Moni sota-ajan lapsi on lähtenyt myöhemmin purkamaan kokemuksiaan ja niiden seurauksia. Useilla keruuseen osallistuneilla näkyy myös halu ymmärtää vanhempiaan.
– Kirjoittaessaan he ovat kyenneet ottamaan etäisyyttä ahdistuksen, turvattomuuden ja häpeän tunteisiin, Malinen tiivistää.
Metsästä löytyi turvapaikkaSodan aiheuttamat traumat saattoivat näkyä kodeissa vanhempien arvaamattomana käytöksenä. Lapset yrittivät etsiä turvaa ja lohtua omilla keinoillaan. Vaikeissa oloissa eläneiden sota-ajan lasten muisteluissa toistuu, miten he pyrkivät luomaan itselleen turvallisia paikkoja ja olosuhteita joko kodissa tai sen ulkopuolella. Metsä oli monelle tärkeä henkireikä. Osa lapsista yritti olla kotona mahdollisimman huomaamaton, ja moni seurasi herkeämättä vanhempiensa reaktioita uhkan varalta. Raskaat kokemukset altistivat silti lapsia esimerkiksi huonolle itsetunnolle, häpeälle, syyllisyydelle, masennukselle, epäluuloisuudelle muita ihmisiä kohtaan ja alkoholiongelmille. Usein ongelmien syitä ei ole itsekään ymmärretty. Ihmisillä on kuitenkin ollut monenlaisia selviytymiskeinoja. – Jotkut ovat puhuneet lapsuudestaan puolisolleen tai ystävilleen, toiset kirjoittaneet päiväkirjaa tai hakeneet luonnosta tai kulttuuriharrastuksista elinvoimaa. Osa on saanut apua terapiasta, listaa dosentti Kirsi Laurén. Muistojen käsittely helpottunutMyös asenteiden ja keskusteluilmapiirin muutos on helpottanut muistojen käsittelyä. Tutkijatohtori Antti Malisen mukaan jo sotien jälkeen lapsipsykologit ja kasvattajat kritisoivat puhumattomuuden kulttuuria. Vanhempien vaikenemista esimerkiksi kaikista sukupuolisuuteen liittyvistä asioista pidettiin haitallisena nuorten seksuaaliselle kasvulle. – Tuolloin tehtiin myös tutkimuksia, joiden mukaan oli tärkeää kiinnittää huomiota lasten emotionaaliseen turvallisuuteen ja kiintymyssuhteisiin. Kasvatustapojen muutos vei kuitenkin oman aikansa. Uusia ideoita juurrutettiin esimerkiksi kasvatusneuvoloissa, joiden määrä lähti kasvuun. Ajan myötä myös traumojen käsittelyyn on luotu tarvittavaa sanastoa. Uusien tunnetyön työkalujen ansiosta sodan ajan lapset voivat tutkijoiden mukaan katsoa kokemuksiaan yleisemmästä näkökulmasta. He voivat häpeän sijasta ajatella myötätunnolla sitä lasta ja myös hänen vanhempiaan, jotka joutuivat kamppailemaan vaikeissa oloissa. |