(Gain / Sony Music Finland)
Mustasch juhlisti viime keväänä kymmenvuotista taivaltaan julkaisemalla uudelleenäänitettyjä versioita biiseistään (lue arvostelu täältä). Uudet sovitukset toivat uusia ulottuvuuksia tuttuihin ralleihin ja fanit saivat hieman erilaisen hittikokoelman kuunneltavaksi. Nyt, alle vuosi tuosta levystä, on jo uusien kappaleiden aika. Uuden levyn on tuottanut yhtyeen nokkamies, laulaja-kitaristi Ralf Gyllenhammar, joka varmasti tietää, minkälaista heavy metallia fanit bändiltä haluavat.
Mustasch on viime vuosina murjonut pihalle loistavia levyjä, vaikka heiluriovi on käynyt miehistön kohdalla. Tällä kertaa yhtyeestä poistui vasta pari vuotta bändissä ollut rumpali Danne McKenzie. Menoa levyllä tämä poistuminen ei näemmä haittaa, ukko oli mukana vielä levynteon aikaan. Uusi levy on jälleen pullollaan erinomaisia biisejä, vaikka aluksi kuulostaakin oudolta.
Levyn avausraita Speed Metal on nimestään huolimatta enemmänkin kunnianosoitus 1980-luvun tiluliluheville (Judas Priest, Iron Maiden) kuin pikametallille, jota mm. Megadeth ja kotoinen Stone edustivat tuolloin. Myös seuraavana kuultava The Challenger jatkaa Mustaschin sanoitusperinnettä, periksi ei suostuta antamaan. It’s Never Too Late omaa rauhallisen intron ja kertosäkeen, muuten biisi junttaa suoraan ja kaartelematta. Biisi hoilauskohtineen tulee varmasti olemaan keikkojen kohokohtia.
Morning Starin thinlizzymäiset kitaroinnit ja kertosäe tekevät rallista levyn potentiaalisimman hittikappaleen muillakin kuin hevilistoilla. Sen jälkeen palataan rankempaan materiaaliin biisin Dead Again toimesta. Pitkä ja junnaava intro poistaa luulot liiallisesta hempeilystä heti kättelyssä. Poppunkia ja metallia yhdistelevä Your Father Must Be Proud of You ja raskaasti rullaavan riffin kera höystetty Destroyed By Destruction jatkavat kahden edeltävän kappaleen viitoittamalla linjalla: ensin rento biisi ja heti perään tiukkaa tykitystä.
AC/DC:n riffittelyn tyyliin, mutta raskaammin etenevä I Don’t Hate You käy rajuin sanoin läpi ihmissuhteen päättymistä, sen jälkeen levyn päättää erikoinen Northern Link, jossa urkutaustan päällä kuullaan ruotsinkielistä uutispuhetta, joka kansivihon perusteella on liikennetiedote. Sen lukee ruotsalaisen TV4-kanavan Carita Henningsson.
Sounds Like Hell, Looks Like Heaven on mainio levy, vaikka ei mielestäni aivan ylläkään parin edeltäjänsä (Latest Version of the Truth, 2007 ja Mustasch, 2009) tasolle. Se on ehkä lähempänä yhtyeen alkuaikojen tuotantoa eikä niinkään mahtipontinen kuin nuo kaksi mainittua levyä. Ruodusta poistunut rumpali Danne ja basisti Stam Johansson lyövät sellaisen peruskalliomaisen pohjan, että Gyllenhammarin ja David Johannessonin on helppo tuoda riffinsä ja saada taas erinomainen Mustasch-kappalerivistö kasaan.