Miksi menisin naimisiin?

"Tehän tunsitte niin kauan, mitä järkeä oli enää mennä naimisiin?" tutut kyselivät, kun kerroin naimisiinmenostani kymmenen vuoden seurustelun ja kihlausajan jälkeen.

Amerikkalaisissa elokuvissa avioliitot jäähtyvät ja kiinnostus kumppaniin katoaa pian sen jälkeen, kun sormukset on vaihdettu. Sama uskomus näyttää elävän myös kotimaassa, sillä ennen naimisiinmenoani jotkut tuttavat leukailivat, että nyt se jännite sitten katoaa ja muututte toisillenne itsestäänselvyyksiksi.

Tiesin kuitenkin, etten aikonut jäädä tajunnallisesti makaamaan paikoilleni vaan aioin pitää yllä suhteen hehkua. Loppujen lopuksihan ihminen voi yllättävän paljon itse ohjailla asioita ja jopa tunteitaan vaikuttamalla omiin ajatuksiinsa. Kutitankin usein mieltäni palauttamalla muististani aviopuolisoni katseen tai naurun.

Sitä paitsi: vaikka olin itsekin pitkään kuvitellut, että kun suhde on hyvä, ei ole väliä, onko naimisissa vai ei, häitteni jälkeen tajusin, että olin ollut väärässä. Sillä oli merkitystä. Ei kuitenkaan sillä tavoin kuin huomasin monen ajattelevan – eikä ulkoisissa asioissa – vaan sisäisissä.

Luottamus arjen keskellä

Naimisiinmeno sai aikaan jollakin alitajuisella tasolla sen, että keskinäinen luottamuksemme, rakkautemme ja kunnioituksemme kasvoi, vaikka olin kuvitellut, että rakastimme toisiamme jo ennen häitä niin paljon, ettei sen isompaa tunnetta ollut olemassakaan. Sain oppia, että rakkauden lopullista kokoa tai määrää elämässä ei voi nähdä etukäteen, aivan kuin laakson pohjaltakaan ei voi nähdä vuoren huipulle kesken matkan.

Myös luottamus toiseen kasvoi. Aivan kuin jokin alitajuinen osa minua olisi ajatellut, että jos hän haluaa elää kanssani koko loppuelämänsä, se on niin suuri lupaus, että totta kai luotan häneen. Aivan samoin kuin luotan itseeni siinä, että olen tosissani myös hänen suhteensa. Enkä tarkoita tässä vain sitä luottamusta, että kumppani ei petä, vaan paljon syvällisempiä asioita.

Esimerkiksi sitä, että jos toisen toiminnassa tai käyttäytymisessä jokin ärsyttää tai kummastuttaa, niin muistutan itseäni, että tähän on varmasti joku hyvä selitys. Uskon, että aviopuolisoni ajattelee parastani ja luotan siihen kaikissa tilanteissa, vaikka se ei aina ole ihan helppoa.

Esimerkiksi näin se voisi käydä: minua ärsyttää, kun näen tiskipöydälle jätetyt lautaset. Päätän kuitenkin malttaa, enkä sano mitään. Hetken päästä mieheni tulee ja sanoo: "Hei rakas, tulin korjaamaan jättämäni lautaset – minun piti vain vastata välissä puhelimeen".

Onni eteisessä

Kun menee naimisiin varttuneemmalla iällä, naimisiinmenolla on aivan eri merkitys kuin nuorempana olisi ehkä ollut. En mennyt naimisiin häiden, kauniin puvun, morsiuskimpun, juhlien tai "prinsessatunnelman" takia. Menin naimisiin, koska tiesin haluavani elää loppuelämäni rakkaan ihmisen kanssa. Ihmisen, joka ei ole virheetön tai täydellinen – niin kuin en ole minäkään – mutta jonka kanssa voimme oppia ja opetella yhdessä elämää.

95-vuotiaana kuollut isoäitini hoki aina kaikissa mahdollisissa käänteissä, että parasta, mitä ihmisellä voi olla, on hyvä kumppani. Hän menetti omansa 70-vuotiaana ja kaipasi miestään – vaariani – aina elämänsä loppuun asti. Hän ei koskaan väsynyt kertomaan, miten mukavaa oli, kun oli elämänkumppani, jonka kanssa synkkasi ja jonka kanssa saattoi jakaa pienet arkiset asiat.

Naimisiinmenoni jälkeen isoäitini sanat ovat tulleet mieleeni lähes joka päivä. Tuntuu, että olen päivä päivältä yhä kiitollisempi siitä, että mieheni iloinen hymy ottaa minut vastaan kotieteisessä. Kiitollinen siitä, että hän on olemassa ja siinä minun kanssani.

Tavasta irti

Kumppanini on myös oivallinen peili, jonka kautta olen saanut tietoa siitä, missä asioissa minulla on eniten opittavaa. Aviopuolisoni myötä olen tajunnut, että moni luonteeksi luulemani asia onkin itse asiassa opittu tapa. Koska olemme kasvaneet erilaisissa ympäristöissä, meillä on mieheni kanssa huvittavan erilaisia tapoja.

Kun huomaamme erilaisia tapoja jonkin asian suhteen, yritämme katsoa näitä tapoja vailla suuria intohimoja – puolustelematta ja syyttelemättä – ja valita yhteiseksi tavaksi sen, joka tuntuu meistä molemmista oikeudenmukaisimmalta ja järkevimmältä.

Olen oppinut paljon aviopuolisoltani. Ja mikä parasta – olen saanut opetella hänen kanssaan uusia asioita rauhassa, turvallisessa ilmapiirissä. Voin luottaa siihen, että saan myös tehdä virheitä ja olla heikko. Voin luottaa siihen, että vaikka kaikki ei aina onnistukaan, suhde pysyy.

Vuoden paras päivä

On myös monia asioita, joita ei olisi lainkaan ilman naimisiinmenoa. Tärkeimpiä niistä ovat hääpäivän muistot. Ne ovat vain meidän kahden yhteisiä aarteita. Jotkin hääpäivän muistoista on tallennettu myös kuviksi. Katselen joka päivä töissä työpöytäni yläpuolella olevaa hääkuvaa. Se saa aina hymyn huulilleni. Kuvassa takanamme on suuri, naavarunkoinen puu ja sen takana häämöttää utuisen vihreä luonto. Pidämme toisiamme kädestä ja katsomme samaan suuntaan.

Niin se on elämässäkin. Vaikka mitä tapahtuisi, auttaa, kun voi pitää aviopuolison kädestä kiinni ja katsoa samaan suuntaan. Niin olemme selvinneet jo lukemattomista vaikeista tilanteista – ja varmaan saamme selvitä vielä monista muista, jotka ovat tulossa – sillä elämä on paitsi ihanaa myös yllättävää ja vaativaa.

Aivan oma lukunsa on vuoden paras päivä: hääpäivä. Pidämme kiinni siitä, että vietämme hääpäivää juhlavasti. Se tarkoittaa aina jotakin arjesta poikkeavaa, onpa se sitten matka tai pienimuotoinen juhla kaksin. Valmistaudun näihin juhliin ja matkoihin aina huolella – vähintään otan mukaani jonkin yllätyksen rakkaalleni ja suklaasydämiä. Niitä voi syödä huoletta, kun oikea sydän on visusti tallessa aviopuolison sisimmässä.

Teksti: Nina Pinjola
Kuvat: Shutterstock