Liikenneturmissa vammautuneille liian vähän yhteiskunnan tukea

Selvityksen on tehnyt Kuopion yliopiston vammaistutkimusyksikkö Suomen Liikennevalistus ry:n toimeksiannosta. Tutkimuskohteina olivat vuosina 1994, 1997 ja 1999 liikenteessä loukkaantuneet ja vammautuneet alle 16-vuotiaat lapset ja nuoret sekä heidän perheensä. Tutkimusvuosina loukkaantui liki 3500 lasta. Professori Juhani Laurinkari Kuopion vammaistutkimusyksiköstä painotti psykososiaalisen tuen tarvetta onnettomuuden jälkeen. Ammattihenkilöstön pitäisi muistaa myös ns. näkymättömät haitat ja seuraukset.

-Virallisen tuen jatkeeksi olisikin syytä miettiä nykyistä kattavampaa, mahdollisesti epävirallisen psykososiaalisen tuen järjestämistä.

Toiminnan kohteesta aktiiviseksi tekijäksi

Onnettomuuden uhri kulkee Laurinkarin mukaan helposti auttamisjärjestelmästä toiseen eräänlaisena toiminnan kohteena. Lapsen ja hänen perheensä pitäisi kuitenkin olla keskeisessä roolissa hoito- ja kuntoutustapahtumassa, hoitoketjussa.

-Lapsen ja perheen tulisi olla itse aktiivisesti mukana, Laurinkari painottaa. Tällainen asenne edellyttää hänen mukaansa hoitohenkilöstöltä kykyä kuunnella ja kohdata lapset ja vanhemmat. -Tämä antaisi lapselle mahdollisuuden tulla kuulluksi. Tärkeää Laurinkarin mielestä on myös tiedonsaannin varmistaminen. Epätietoisuus on pahinta.

-Jos kommunikointi toimii ammatillisten ryhmien välillä, niin tiedottaminen ontuu monesti lapsen ja vanhempien suuntaan. Onnettomuuden uhrin ja perheen tulisi kuitenkin kokea olevansa osa sitä ketjua, jossa tulevaisuutta luodaan.

Tekniseen puoleen tyytyväisiä

Teknisessä mielessä kyselyyn vastanneet olivat Laurinkarin mukaan varsin tyytyväisiä hoitoketjuun.

-Virallinen apu ja tuki rajoittuu usein lääketieteellisiä ja fyysisiä seikkoja korostavaksi tueksi, mikä onkin onnettomuustilannetta ajatellen keskeisin avun muoto. Hänen mukaansa pitäisi kuitenkin muistaa, että lapsi on muutakin kuin fyysinen olento.

-Tuen pitäisi suuntautua myös psyykkiseen ja sosiaaliseen ulottuvuuteen hänessä. Laurinkari huomautti myös, että esimerkiksi lääkärien koulutuksessa opetetaan aivan liian vähän potilaan kohtaamista.

Hoitoketju toimii hyvin

Suomen Liikennevalistus ry ja Kuopion yliopiston vammaistutkimusyksikkö järjestivät tutkimuksen tiimoilta seminaarin Espoossa maanantaina. Mukana oli myös kaksi äitiä, joilla molemmilla on liikenneonnettomuudessa vammautunut lapsi. Helsinkiläisen Ritva Koskirannan 11-vuotiaalla tyttärellä on neliraajahalvaus ja lisäksi tyttö on hengityskoneessa.

Tuusulalaisen Kaisa Mustosen 11-vuotias poika jäi kolme vuotta sitten kuorma-auton alle. Pojalta murtui lantio, jota leikattiin moneen kertaan. Nyt hänen toinen nilkkansa on halvaantunut. Hoitoketju on Koskirannan mukaan toiminut hyvin onnettomuuden jälkeen. Myönteistä on myös se, että hoitorinki on hoitamassa tytärtä kotona.

"Lapsi osattava ottaa oikein"

Mustonen mainitsi heidän kohdalleen sattuneet hoitovirheet ja niiden jälkeiset leikkaukset. Mutta nyt asiat ovat hänen mukaansa hyvin. Erityisen hyvin on toiminut fysioterapia.

-Tärkeää on, että hoitohenkilöt osaavat ottaa lapsen oikein, Mustonen toteaa. Tärkeää hänelle on ollut myös lääkärin saatavuus.

-Voin soittaa hänelle milloin vain. Mustonen muistelee lapsensa neljää leikkausta ja sitä, miksi poikaa ei siirretty keskussairaalaan hoitoon. Hän kyseleekin, oliko tämän takana kysymys rahasta.

-Kaikkien olisi kuitenkin saatava asuinpaikkakunnasta riippumatta vamman edellyttämää hoitoa, Mustonen painottaa.

Toiminta vapaaehtoista ja luottamuksellista

Suomen Liikennevalistus ry ja varsinkin sen Kolmella sydämellä -projekti kantaa kortensa kekoon yrittämällä parantaa liikenteessä vammautuneiden lasten ja nuorten ja heidän perheidensä palvelujen ja tukitoimien saatavuutta ja laatua.

Projektissa järjestetään perhekurssi- ja tukiperhetoimintaa. Perhekurssin aikana perhettä autetaan löytämään keinoja selviytyä arkielämässä liikenteessä vammautuneen lapsen kanssa. Tukiperhetoiminnan tarkoituksena on kouluttaa vertaistukiperheitä uusille liikenneonnettomuudessa olleiden lasten ja nuorten perheille. Toiminta on vapaaehtoista, luottamuksellista ja ammattitukea täydentävää toimintaa.
(STT)