Journalismissa sepite on kerrottava lukijalle avoimesti ja niin, että se irrotetaan selkeästi tosiasioista ja uutistekstistä. MTV Uutisten toimituspäällikkö Mona Haapsaari tutustui Matti Kuuselan palkittuun reportaasiin ja hämmentyi.
Perjantai-iltapäivänä julkaistiin uutinen, jonka seurauksia puidaan edelleen. Aamulehti kertoi poistaneensa verkkosivuiltaan 551 lehden eläkkeelle jääneen toimittajan Matti Kuuselan kirjoittamaa juttua.
Syynä päätökseen on Kuuselan hiljattain ilmestynyt kirja, jossa hän useammassa kohtaa kertoo keksineensä sepitettä kirjoittamiinsa juttuihin.
Katso haastattelu!
Kuusela itse on kertonut olleensa ällistynyt Aamulehden toiminnasta. Eläköityneen Kuuselan itsensä mukaan juttujensa fiktiiviset osiot ovat selvästi tunnistettavissa.
Miten hän kommentoi tilannetta nyt?
10:56
Kuka ymmärsi sepitteen?
Verkosta löytyy edelleen Kuuselan palkittu Bakusta Pekingiin -matkareportaasi. Kyseinen juttusarja valittiin Vuoden jutuksi Suuressa journalistipalkintogaalassa vuonna 2007. Kyse on yksi alan arvostetuimmista palkinnoista.
Kirjassaan Kuusela kertoo, että yksi sarjan osa syntyi siten, että hän alkoi keksiä tarinoita valokuvaajan ottamista kuvista ohiajavista ajoneuvoista. Lisäksi jutussa esiintyy ihmisiä, joita siihen ei ole haastateltu.
Onko yleisö ymmärtänyt tarinoiden olleen sepitettä? Onko palkintoraati aikanaan ymmärtänyt tämän?
Palkinnon myöntämisestä päätti tuolloin palkintolautakunta, jonka puheenjohtajana toimi MTV3:n silloinen vastaava päätoimittaja Merja Ylä-Anttila. Hän ei ole halunnut spekuloida palkinnon myöntämisen perusteilla.
– Päätökset tehtiin aikanaan tiedoilla, joita silloin oli, Ylä-Anttila kommentoi STT:lle tekstiviestitse viikonloppuna.
Palkinnon perusteluissa sanotaan näin: Matti Kuuselan ja valokuvaaja Raine Lehtorannan juttusarja matkasta Aasian halki on ilahduttava merkki laadukkaan kuvareportaasin uudesta tulemisesta. Persoonalliset ja upeasti kuvitetut jutut antoivat lukijalle mahdollisuuden kurkistaa normaaliuutisten taakse ja tutustua vähän tunnettuihin alueisiin Aasiassa. Lehdeltä matkan toteuttaminen ja juttujen kokoaminen omaksi liitteeksi oli poikkeuksellinen panostus kunnianhimoiseen journalismiin.
Esimerkiksi Bonnier-raadin tuolloinen jäsen Tuomo Mörä on sanonut Iltalehdelle, että ei olisi kannattanut palkitsemista, jos olisi tiennyt juttusarjan sepitteeksi.
Olisi mielenkiintoista ja oleellista tietää, että tuliko Ylä-Anttilan johtama palkintoraati totaalisen höynäytetyksi vuonna 2007, oliko raadin jäsenillä erilaiset ajatukset jutun todenmukaisuudesta vai oliko heille kaikille jo tuolloin selvää, että kyse on sepitteestä.
Mörän lausunto kertoo, että ainakaan viimeinen vaihtoehto ei ole oikea.
Suuri journalistipalkinto jaetaan edelleen joka vuosi, ja siitä päättää Päätoimittajien yhdistys.
– Journalismissa olennaista on kertoa tietoja, jotka perustuvat faktoihin. Siitä nyt ei pääse mihinkään. Muut tehokeinot on syytä erottaa tekstistä niin, että lukijalle tulee selväksi, mikä on faktaa ja mikä on jotakin muuta, sanoo Maaseudun Tulevaisuuden vastaava päätoimittaja Jouni Kemppainen, joka on tällä hetkellä myös Päätoimittajien yhdistyksen puheenjohtaja.
Lue myös: Toimittaja palkittiin juttusarjasta, johon hän oli sepittänyt ihmisille tarinoita – "Asettaa sen toiseen valoon"
Saako journalismissa kuvitella?
Tutustuin matkareportaasiin tästä näkökulmasta. Jos olisin ollut itse tekemässä jutun julkaisupäätöstä tai ollut mukana palkintolautakunnassa, olisiko sepite ollut itselleni selkeää?
Vai olisinko tullut ikään kuin vahingossa höynäytetyksi, luullut, että Kuusela haastatteli jokaista henkilöä, josta hän jutussaan kirjoittaa?
Jälkikäteen ja järjellä ajateltuna on selvää, että kuvaaja-toimittaja -kaksikko ei ole voinut ajaa jokaista ohiajanutta autoa kiinni, pysäyttää ja syvähaastatella heitä nykyhetkestä ja menneistä.
Kuuselan kieli on niin rikasta, tenhoavaa ja mielenkiintoista, että ihmisten tarinat heräävät eloon lukijan silmien edessä. Artikkelin ja siinä esiintyvien henkilöiden kautta maan historia, ihmisten kohtalot, menopelit ja arjen asiat tuodaan lukijalle kiinnostavasti tarjolle.
Taidokasta, kaunista kirjoittamista, mutta onko tämä journalismia, saati uutistekstiä?
Aamulehteä aiemmin luotsannut Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen on puolustanut Kuuselaa julkisuudessa. Jokinen totesi Helsingin Sanomille, että sepite voi toimia ja että journalismissa on mahdollista kuvitella asioita.
Lue myös: Aamulehden entinen vastaava päätoimittaja: Kuuselan koko ura pyritty vetämään likakaivoon
Entisenä aamulehteläisenä Jokinen haluaa olla ex-toimittajansa tukena, mutta Yleisradiossa kannanotot ovat poikineet kiivaan keskustelun. Helsingin Sanomat kertoi eilen, että Ylen sisällä on esitetty voimakasta kritiikkiä Jokista kohtaan.
Nyt Jokista odottaa Ylen hallintoneuvoston kuuleminen.
Yksinkertainen lause olisi pelastanut paljon
Jokinen on vedonnut muun muassa siihen, että useimmat Aamulehden lukijat tietävät, että jos jutussa on Kuuselan nimi, niin voi odottaa jotain ihan muuta kuin normaalia uutistekstiä.
Useimmat lukijat kuitenkin odottavat, että jos juttu julkaistaan luotettavana mediana pidetyn lehden sivuilla, jutussa pätee normaalin uutistekstin lainalaisuudet. Se on yleisön oikeus.
Yleisön ei tarvitse tuntea toimittajaa tai hänen tyyliään. Sepite on erotettava tosiasioista, vastuuta ei voi jättää lukijalle tai kuulijalle.
Jokaista toimittajaa sitoo työssään Journalistin ohjeet. Ohjeiden kohdassa 11 sanotaan, että yleisöllä täytyy olla mahdollisuus erottaa juttu mielipiteistä ja sepitetystä aineistosta.
Tähän olisi ollut Kuuselallakin hyvin yksinkertainen tapa. Esimerkiksi palkitussa Bakusta Pekingiin -jutussa lause olisi voinut olla esimerkiksi:
"Lähdin kuvittelemaan, millaisia tarinoita ajoneuvojen kuljettajien taustalla voisi olla."
Kohu vältetty. Mitään vahinkoa journalismin uskottavuudelle ei olisi tapahtunut. Yhtä hieno juttu arkiston aarteena.
Kyllähän monista ilmiöistä, esimerkiksi leipäjonoista, saisi kirjoitettua mieleenpainuvia, koskettavia, menestyviä ja asenteisiin vaikuttavia juttuja niin, että keksisi jonossa seisoville ihmisille tarinan. Sen verran erikoisen, että se jää mieleen, mutta kuitenkin sen verran uskottavan, ettei se vaikuta fiktiolta ja epäuskottavalta.
Mutta se ei ole journalismia. Journalismin ydintä on kertoa tositarinat sellaisena kuin ne ovat, kuulemalla aitojen ihmisten ääntä, kehystämällä yksittäiset hetket ja kokemukset faktoilla ja taustoituksilla osaksi isompaa kokonaisuutta.
Se on journalismin vaikeus – mutta myös hienous.