Olympiakisojen pitkässä perinteessä ainainen mitalitavoitteista puhuminen on viime vuosina korvattu termillä mitaliodottama. Mitä analytiikka kertoo Suomen urheilun tilasta ja mitä Pariisin olympialaisista voidaan oikeasti odottaa saaliiksi?
Neljän vuoden välein järjestettävissä kesäolympialaisissa eletään paitsi monen urheilijan koko uran tärkeimpiä päiviä ja kisasuorituksia, myös monen urheilupomon kauhunhetkiä.
Median kysymysten edessä Suomen joukkueen virallinen mitalitavoite kaiverretaan marmoriin. Alkaa hermoja raastava odotus siitä, milloin mitalitili aukeaa vai jääkö Suomi kenties ensimmäistä kertaa kokonaan ilman mitalia kesäkisoista.
Ja sitten: kantavatko johtajat vastuunsa, jos luvatusta mitalitavoitteesta jäädään?
Kun yksittäinen mitalikandidaatti ”pettää” urheiluhullun kansan, Porilaisten marssista kyynelehtivien urheilutoimittajien ja kunnianhimoisten johtajien yliampuvat odotukset ampumaurheilussa tai painissa, kasautuu judokan ja purjehtijan harteille valtavat paineet. Asetelma toistuu kaikissa kesäkisoissa, vaikka yksittäisten urheilijoiden suorituksilla tai menestyksellä ei pitäisi olla mitään tekemistä keskenään.
LUE MYÖS: Näin paljon suomalaisurheilija saa rahaa olympiamitalista Pariisissa – myös joukkueen matkabudjetti julki
Suomen olympiakomitea on viimeisen vuosikymmenen aikana ryhtynyt kiertämään kiveen hakattuja mitalitavoitteita nerokkaalla tavalla. Puhutaan olympiadin eli nelivuotiskauden mitalitavoitteista ja analytiikkaan perustuvasta mitaliodottamasta.
Tälle olympiadille mitalitavoitteeksi asetettiin kymmenen mitalia ja 20 pistesijaa. Pekingin talvikisoista 2022 Suomi sai tuliaisiksi kahdeksan mitalia ja 11 pistesijaa, joten Pariisin kesäkisoista haalittavaksi jäi kaksi mitalia ja yhdeksän pistesijaa eli paikkaa kahdeksan parhaan joukossa.
Mutta mitä jos Iivo Niskanen olisi sairastunut Pekingin kisojen aikana ja Leijonat olisi kompastunut puolivälierissä? Silloinhan Pariisista olisi pitänyt saada kotiintuomisiksi kuusi mitalia.
Tällaisen tulostavoiteasettelun järki on siinä, ettei siinä ole mitään järkeä.
Pariisista tulossa 2,3 mitalia
Mitalitavoitteesta puhumisen sijaan olympiakomiteassa on omaksuttu viime vuosina puhe mitaliodottamasta – menneisiin kilpailusuorituksiin pohjautuvasta ennusteesta, joka kertoo millaiseen menestykseen kunkin urheilijan olisi realistista yltää.
Tällä hetkellä tuo ennuste näyttää, että Suomen pitäisi saavuttaa Pariisista 2,3 mitalia. Todennäköisemmin kaksi kuin kolme, mutta ei välttämättä sitäkään. Sama pätee palloilulajeissa yleistyneeseen maaliodottamaan, joka kertoo kuinka suurella teholla joukkueen olisi pitänyt tehdä maaleja paikoistaan niiden laatuun ja määrään perustuvan analytiikan mukaan.
Mitaliodottamasta puhuttaessa olympiakomitean urheilujohto voi unohtaa urheilijoiden tarpeettoman paineistamisen ja keskittyä siihen, mitä varten se on olemassa: tarvittavien tukitoimien ja resurssien varmistamiseen.
Mitaliodottama kertoo siis olympiadin mittaista mitalitavoitetta paremmin Suomen urheilun todellisesta tilasta, mutta siinäkin on paha kompastuskivensä. Jos analytiikka kertoo, että jalkapallojoukkueen olisi pitänyt voittaa EM-finaalinsa 3–1, mutta se päätyikin häviämään sen 0–2, ei datasta ole kuin vääntämään sisupuukkoa haavassa.
Ketkä tuovat mitalit?
Mitä tuo ennuste 2,3 mitalista sitten pitää sisällään? Ensinnäkin se peilaa yksittäisten urheilijoiden pitkän ajan tulostasoa. Yksi onnistuminen tai epäonnistuminen ei arviota heilauta mihinkään suuntaan.
Tulospohjaisissa lajeissa, kuten yleisurheilussa, urheilijan taso on helpoimmin mitattavissa, mutta samalla se jättää täysin huomioimatta viimeaikaisen kunnon ja loukkaantumiset. Siksi seiväshyppääjä Wilma Murto ja keihäänheittäjä Oliver Helander ovat tulostasoltaan edelleen mitalipotentiaalisia urheilijoita, vaikka kummankin yllä on lukuisia kysymysmerkkejä ennen olympialaisia.
Muiksi mitalitason tai sen välittömässä läheisyydessä oleviksi suomalaisurheilijoiksi Pariisissa voidaan laskea ampujat Eetu Kallioinen ja Aleksi Leppä, purjehtijakaksikko Sinem Kurtbay ja Akseli Keskinen sekä judoka Martti Puumalainen.
Nämä ovat saavuttaneet mitaleita tai ainakin kamppailleet niistä kisoissa, joissa kaikki maailman parhaat ovat paikalla. Otanta on joissain lajeissa erityisen pieni, mutta niissäkin tasainen sijoittuminen kahdeksan parhaan joukkoon ja palkintopallin tuntumaan riittää nostattamaan odottamaa.
Toisessa kategoriassa ovat urheilijat, jotka mahtuvat usein lajinsa huippukisoissa 12 parhaan joukkoon, tekevät pistäytymisiä kahdeksan joukossa sekä voivat yksittäisinä piikkipäivinä yltää myös kolmen sakkiin.
Tähän ryhmään voidaan lukea judoka Luukas Saha, uimari Matti Mattsson, painija Arvi Savolainen, purjehtija Monika Mikkola, moukarinheittäjä Silja Kosonen, kävelijä Aku Partanen, korkeushyppääjä Ella Junnila ja seitsenottelija Saga Vanninen.
Lisäksi on joukko urheilijoita, joiden yksittäiset kisasuoritukset ovat tuottaneet parhaimmillaan sijoituksia kahdeksan parhaan joukkoon, mutta joiden perustaso ei ole vakiintunut kansainvälisissä huippukisoissa. Tällaisia ovat esimerkiksi painija Jonni Sarkkinen, golfari Sami Välimäki, trap-ampuja Noora Antikainen, maantiepyöräilijä Anniina Ahtosalo, kouluratsastaja Henri Ruoste, rullalautailija Heili Sirviö, moukarinheittäjä Krista Tervo sekä keihäänheittäjät Lassi Etelätalo ja Toni Keränen.
Pariisin olympialaiset 2024: Ohjelma ja suomalaisurheilijat
Jos siis kuudesta huipputason mitalikandidaatista ja reilusta kymmenestä seuraavien kategorioiden urheilijasta kaksi saa mitalin kaulaansa ja yhdeksän yltää pistesijalle, on olympiakomitean asettama mitalitavoite pelastettu.
Tällä hetkellä tuo tavoite on siis varsin realistinen suhteessa ennusteeseen. Mahdollisuuksia on jopa paljon kovempaankin pottiin, mutta pelko kokonaan ilman mitalia jäämisestä on edelleen aiheellinen.
Vale, emävale, maailmantilasto.